Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja | Page 3

luotat, että pety et,
mut
heillä rakastaa on toiset tavat
kuin meillä: sutten, jotk' on nälkäiset.

Jos voitat, laativat he juhlalavat,
jos et, niin mestauslavat, kirvehet,

ja sun he kieltää veljes tuiman tullen,
suo purppuraksi punapaidan
sullen.
Ei, Juhana! Ei meille jäänyt muuta
kuin lemmen laaja valtakunta tää.

Jos kuulla tahdot linnun-laulupuuta,
kuin mua kutsut, jätä tuumat
nää!
Siks syleilkäämme, antakaamme suuta,
ja ohi olkoon tämä
myrskysää:
ma koen kolkkoutta maasi kestää,
jos lupaat haavehesi
hullut estää.
LUNA MENDAX.

Kuu kylmä autiolla taivahalla!
Ah, nainen lempimäni, noinko liet?

Kun paistat, silmistäsi paistaa halla,
valaiset sentään elon aavan tiet,

joit' astun, mietin mieliä ankealla;
et anna onnea, mut pelon viet,

ja korpikuuset polun kahtapuolta
ne kummeksii, kun kuljen ilman
huolta.
Sa saavuit kutsumatta: nousit kuni
lait luonnon nousee eteen
uhmaajan,
et tullut niinkuin kauan-kaivattuni,
vaan niinkuin tulee
tieto Jumalan,
et niinkuin kaunis haave, armas uni,
vaan niinkuin
varmuus tutkimattoman,
kuin selviö, jot' epäile ei kukaan,
vain
kaikki järjestyy sen järjen mukaan.
Et mitään vaatinut, vaan paljon annoit,
siks oon Sun suhtees aina
velkainen,
et suonut kaikkeas, vaan kaiken kannoit,
mi liioin painoi
mieltä murheisen,
et suulla vannonut, ja sentään vannoit
ain olla
ylin ystäväin; ma en
lähetä voi, en loitota: mun täytyy
siks vartoa
kuin selvä selvittäytyy.
Ja sentään on kuin palais syksynpuistot,
puutarhat kummat tuoksuis
tulvanaan,
ja vieris virrat oudot, virransuistot,
kaupungit nostais
kaukotornejaan,
kun syttyy sydämessäin jälleen muistot
nuo armaat
kaksin-olon autuaan,
ja on mun kera nainen musta, muudan,
mi
paista ei kuin syksyn kylmä kuudan.
Ei, hän on armas, nuori, hellä, uhkee,
kuin punapilvi lämmin leimuaa,

hän sulkee silmänsä, ja ruusut puhkee,
ne aukaisee, ja pilvet aukeaa,

hän rakastaa kuin luonto toinen, muhkee,
kuin taivas etelän, kuin
aamun maa,
ja päänsä päällä rakkautensa rusko
on niinkuin elämän
ja onnen usko.
Kuu kylmä autiolla taivahalla!
En tiedä, ehkä nähnyt unta lien,
vain
yksin vaeltanut maailmalla,
kuin käyn nyt kujaa tämän korpitien
ma
haaveksien miellä hallaisalla;

mut sentään hautahain tuon tunnon vien:

ei ollut olentos kuin syksyn kuudan,
vaan olit kuin tuo musta
kukka muudan.

CARMEN RUSTICUM.
Ma kuljin kerran erämaassa, kuulin
sen korpihonkain kieltä korkeaa,

ne kuinka lauloi tuimin pohjatuulin
tään kansan virttä
vavahduttavaa,
tuon ensin ääniksi vain metsän luulin,
mut kuulin
sitten: kaikui kaikki maa,
sen kivet, kannot, viidat virttä samaa,
tään
kansan kieltä, kansain unohtamaa.
Tuo sävel sydämeeni tunki tumma,
kuin ois se ollut sieltä kotoisin,

tuo multa mielen kiehtoi laulu kumma,
kuin käynyt oisin kuoroon
kappelin,
soi soitto, tuoksui pyhäsauhu summa,
ma outoon
hiljaisuuteen himmenin,
ja hartahasti niinkuin lasna liitin
ma kädet
ynnä Kaikkivaltaa kiitin.
Ma kuulin niinkuin kehtolaulun armaan
ajoilta, joita aavista ma en,

ma elin niinkuin esikauden harmaan
inehmo kanssa luonnon
ihmeiden,
mun vaistoni lie olleet poissa varmaan,
ma elin
maailmoissa muistojen
etäisten, kummallisten, lapsellisten,
kuin
sinipiikain silkkihapsellisten.
Ja kas, ne astui kaikkialta esiin
ilmasta, puista maan tään haltiat,
ne
nousi aalloille, ne vaipui vesiin,
kiveltä kivelle ne kiikkuivat,
ne
kutsui kauas kaunihimpiin kesiin,
kun kypsyi toiset toivot, unelmat,

kun toinen, ammoin kuollut, ihmiskunta
uneksi täällä onnellisten
unta.
Ne lauloi: »Mik' on meidän herttualla?
Hän erämaita yksin ratsastaa.

Hän jättää karkelot, vaikk' ulkoisalla
tuul' ulvoo, huokaa synkkä
metsä, maa.
Yön, myrskyn halki, rakeen rankan alla,
hän samoo
eikä rinnan rauhaa saa.
Hän Liivin linnojaanko miettii, vaiko
jo
hänet raivottaret saaliiks saiko?
Ei, naista nuorta miettii hän,
mi taivu ei miehen tahtoon, joskin
miehelään,
mi mielellään ei sulhon syliin vaivu,
on niinkuin kukka
alla hangen, jään,

ei liikaa uneksi, ei haavein haivu,
vaan oman

pitää pystyn, korskan pään,
ja siten hengen viepi herttualta,
tuo
linnan valtiatar neitivalta.
Ei tiennyt hän, ett' yhtä ylvään naisi
kuin on hän itse: nyt hän
havahtui.
Jos mieltä murheisen tuo lohduttaisi,
mit' tässä maassa
kerran tapahtui,
joelta Tuonen tarun toisen saisi
hän kuulla, missä
kumma joutsen ui,
ja kunne kerran keskeen virran jäisen
upotti
lempi liedon Lemminkäisen.
Hän lempi Kyllikkiä, saaren kukkaa,
tää vannoi, ettei kiitäis kisoihin,

mut vaati vannomaan myös sulho-rukkaa,
tää että hylkäis taistot
hyvätkin,
ja kisat kiehtoi yhä kirjosukkaa,
ja miekkaan paloi mieli
sankarin;
kalassa Kauko viipyi, Kylli hiljaa
kuin kuudan hiipi pitkin
pellon viljaa.
Hän kisaan kulki. Suuttui sulho nuori,
hän murti suuta, mustaa
haventaan,
hän miekan vyötti, sotatielle suori
ja tuli vihdoin
tummaan Tuonelaan;
ois siellä vieläi, ellei äiti-muori
ois hoivaellut
hänen haavojaan;
tuost' uros uljastui, mies miestyi sorja,
mut ollut
enää ei hän naisen orja.»
Mun mielein tenhos tarun taika kuuma,
ma vannoin maahan, kansaan
kuuluvain,
jonk' oli oksapuilla moinen huuma,
ahoilla leikki
lemmen haltiain;
siit' asti ollut mun on mielituuma
Turusta tehdä
linna valtiain,
min hovikiel' ois Lemminkäisen kieli
ja hovimiel' ois
Suomen honkain mieli.
AD MANES.
Kun myrsky käy, kun valtakunnat kaatuu,
maan muodot taipuu
tahtoon Jumalan,
kun moni armas haave maaksi maatuu,
tie verta
tiukkuu uuden maailman,
kun sydän jähmettyy, kun tunto paatuu

edessä kauhun aina kasvavan,
niin kaunis kulkea kuin kuutamolla

on silloin kuollehien kalmistolla.

Ne nukkuu hiljaa, miehet mielen, voiman,
ja vaimot, kotiliettä
vaalineet,
urohot aatran, hengen aateloiman,
tai taiston jäyhän
miekkaa mitelleet,
työn jättiläiset, tuollapuolen soiman
ja kiitoksen,
on turhat kyyneleet:
kuin menee merten taakse iltatähti,
kointähtenä
taas noustakseen, he lähti.
On heitä mennyt monen monta tuonne
ylintä ystävää ja tuttavaa,

min muistuu mieleen joka kasvonjuonne,
min piirteet tuntee kaikki
kansa, maa,
niin monta, jonka kunto, kirkas luonne
viel'
elonpäiviämme kirkastaa,
myös niitä, jotka kuolo vaati varhain,
mut
joista riemu nyt on tähtitarhain.
Nuo taatot harmaat, jotka hauta nieli,
nuo maammot armaat, tulleet
Tuonelaan,
jos kuulis, että kumpuin näiden mieli
ois kerran noussut
kukkaan, kunniaan,
ett' elpyin, viljeltynä viidan kieli
sois
Lapinmaasta saakka Laatokkaan,
he tuntis, itkein tuvat tulvillensa,

jo katkeavan kuolon-kahlettensa.
Mit' on tää? Taikaa vaiko unta? Säen
taivaasta sinkoo keskeen kuolon
yön,
ma kuoron kuulen, valon oudon näen,
mi tulee tuoltapuolen
tähtivyön,
se nousee, laji laaja nurmen-väen,
se saapuu, sankar-suku
tyynen työn,
ja niinkuin Manan koski paasipaltain
se virttä veisaa
korkeampain valtain:
»Oi, pyhä vapaus synnyinmaan, mi loisti
tään kansan parhaimpien