Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja | Page 2

ei kyynel vieri alta luomen,
ei mulla taikaa
Ahdin kanteleen;
heit' olen kurjempi: heit' armas kuulee,
mun
ympäri yön tuulet yksin tuulee.
Sa sanot: kuulut kokonaan Sa mulle--
Ah, Catharina, mit' on
kokonaan,
kun jäävät aattees salaisimmat Sulle,
miel'alas, joit' en
arvaa milloinkaan,
kaikk' outo tuo, mi mulle tuiretulle
tuo ikituskaa
pelkäll' olollaan,
syvyydet sielus, joit' en kestä, siedä,
yöpuoles
tumma, jost' et itse tiedä!
Olemme vieraat toisillemme, vennot,
niin että usein Sua pelkään, oi,

kun kuulen äänes, tunnen sormes hennot,
nään armautes, min
Aphrodite loi,
tai silmäis syvän taivaan tähtilennot,
nuo ukonvaajat,

jotka vasamoi
minulle rangaistusta uhkaavinta
tai elon arpaa, jonk'
on kuolo hinta.
Ah, Catharina, vastakohdat liemme,
Sua ymmärtämään sentään
pyrkinen,
niin vaatii yhtynehet valtatiemme,
mut vahvemmin tää
tuska sydämen:
jos jatkuu näin, me hautahamme viemme
tuon
tunnon raskaan, synkän, syyllisen,
ett' oudon kanssa oli meillä olo,

meilt' että särkyi siihen sydän polo.
Ylemmä siis jos pääse en, Sa astu
alemma, että Sinuun yltäisin,
Sa
linnun-laulupuu, ma virran lastu,
Sa Pohjantähti, maan mamatalin!

Sun eikö koskaan sitten silmäs kastu,
et tunne koskaan ihmistuntehin,

ma vaikka eessäs menehtyisin huoleen--
et, katsot kaltaistes vain
tähtein puoleen.
Ah, Catharina, katso taivaanrantaa,
maa siellä siintää, päivä koittaa
uus,
_mun_ maani, minne laiva meitä kantaa,
Sun maasi myös ja
meidän vastaisuus;
se meille murheen vaiko onnen antaa,
vain
tietää Hän ja taivaan avaruus,
min eessä nyt ma alla aamuntähden

Sun kanssas kaitsemaan sen valtaa lähden.
Nyt yllän Sinuun. Maassa tuoss' on taikaa,
sen puut ja lähteet
loitsulauluin soi,
sen heimon hengen onkaloista kaikaa

ijäisyys-äänet, jotka ilkamoi
kovuutta kohtalon; myös itse aikaa,
ne
varmaan suuri sielun vaiva loi:
siell' on mun murheen, laulun, hengen
maani,
mi utuisinta vastaa unelmaani!
Sanani äskeiset siis anteeks anna
kuin ois et koskaan niitä
kuullutkaan,
taas suurna seiso taivaan morsianna
kuin herttuattarena
hengen maan,
min Sulle suon, min otsalehti kanna
päin pystyin,
niinkuin kruunut kannetaan,
mut muistain, että on se kruunu murheen,

tuo valtamerkki sielun vahvan, urheen.
ARTE & MARTE.

Sun arvoises jos Turun linna oisi,
se kuultais kultaa nyt ja purppuraa,

sen päällä Päivätärten soitto soisi,
sun juhlis kauneuttas kaikki maa,

kuin jumaluutta, jonka juureen toisi
mit' ijäisintään koskaan
aavistaa
tää korpi kolkko ja sen kansa karu,
min kannel kyynelöi ja
huokaa taru.
Ja arvoises jos oisi Suomen herrat,
he valtakuntas rajat laajentais,

he kantais kansan verot kymmenkerrat
ja ritariston rivit taajentais,

näin asejoukot, idän, lännen verrat,
he herttuansa johtoon asettais,

ja Sinun väreissäsi välkähtäen
he voittais Venäjän kuin Ruotsin väen.
Ja jos ma itse oisin arvoisesi,
ma Sulle toiset laulut laulaisin,
niin
siniset kuin kukat silkkiesi,
niin punaiset kuin päärlys puuntavin,

niin tähti-täydet kuin yö huntujesi,
niin raudan-raskaat kuin on
raskahin
Sun huokaukses kotimaasi puoleen,
min kaipuu Sun ja
mun jo saattaa huoleen.
Ei ole arvoisesi täällä kukaan,
en minä eikä Suomen herratkaan,
tää
maa on tehty toisten mittain mukaan,
me erämaita täällä hallitaan,

eik' koskaan täällä ole hallittukaan,
me ollaan ensi ruhtinaita maan,

meit' ennen sudet, karhut vallanpäällä
vain peninkulmin kuninkoitsi
täällä.
Meist' alkaa valtasuku Suomen uuden,
me perustamme, mitä perii
muut,
ja vaikk' on verho eessä vastaisuuden,
nää mulle virkkaneet
on viikot, kuut:
me ihmistämme korven ihanuuden,
me teemme
puistikoiksi korven puut,
myös pian täällä huojuu pyökit, tammet,

on taidelammikkoina metsälammet.
Ja tuonne lehtoon kilpakentän luomme,
miss' urhot jalot taittaa
peitsiään
vuoks impiensä ihanain, ja tuomme
näin muiden maiden
tavat maahan jään,
myös trubaduureille me suojan suomme,
jotk'
omaa kieltä rahvaan raa'an tään
voi taivutella siroin taiderunoin,


näin sankartöille seppeleitä punoin.

Mut suotta solmia on voiton vöitä,
kun miestä ei, ken niillä vyötettäis,

tääll' ensin tehtävä on sankartöitä,
jos mieli, että harput heläjäis,

siks tuumin pitkin päivää, pitkin öitä,
ikuisin mistä meille maine jäis,

ens iskun Moskovako ansaitseisi,
vai Tukholmaanko meri meidät
veisi.
Ah, Catharina, runon, kalvan impi,
Sa määrää, kunne meidät kuljetat,

kump' on Sun mielestäsi kaunihimpi:
haemme haaveet, joita halajat.

Ei Sulle riitä Suomen korpi, rimpi,
ei Venään veet, ei Ruotsin
rantamat,
vain maailman jos jalkais juureen toisin,
ma ehkä
arvoisesi olla voisin.
ULTIMA THULE.
Mun mihin maahan olet vienyt, julma,
min kansan keskeen synkän,
karkean?
Sen aina kiiluu karsas silmäkulma,
kun riemuin metsälle
ma ratsastan.
Ma nään, on outo sille onnen huima,
se tuntee tuskan,
kaunan katkeran
ja vihan, roudan saakka sielunjuuriin--
ei lempeä,
mi lietsoo töihin suuriin.
Ihailla itseään he ehkä taitaa,
ei muuta: heill' on sydämessä jää.
He
päivää pelkää, itsens' ahtaiks aitaa,
ett' ei vois jalous heitä lämmittää.

Kas, kääpiöt on sukukuntaa saitaa,
itara heill' on into, sydän, pää.

He kuolis auringossa! Riemuns' ainoo
on riemu vahingon, mi toista
vainoo.
Tää kerikansa! Yhtä outo sille
on ilo, onni, kuin on ihmisyys,
tuo
kuolematon, jonka kuoleville
soi Taivaan Rakkauden äärettyys.

Mitä he tahtoo? Miks he elää? Mille?
Jäämeren tuuli heiltä tunteet
hyys.
Ken koskaan hehku, sammu ei, on hyhmää,
ja siksi ikuista,
kun on se--tyhmää!
Nää raakalaiset! Joudun raivoon, joskaan
niin pitäis ei Jagellon
tyttären,
mut kun ma aattelen, he ettei koskaan
tajua tulta hengen
korkeuden,
ma säälin, että tähän roisto-roskaan

sun täytyi valtiaaksi

vaivaisten,
jotk' eivät tiedä ees, ken olet sinä,
keit' oomme me ja
kuka olen minä!
Tää Turjan heimo! Niin ei varmaa mikään,
kuin ettei koskaan kuuna
päivänään
se täällä nää, vaikk' eläis ijäst' ikään
vertaista näiden
kahden kruunupään,
ja vaikka ei se iki eläisikään,
siks elää se, ett'
tulee näkemään,
kuin käy sen heimon, joka herttuansa
vain tarun
lukee aikakirjoistansa.
Nää pohjanperäläiset! Jos he tietäis,
mink' armon teemme heitä
halliten,
he eivät halpuuttansa enää sietäis,
vaan hankkisivat
valta-istuimen,
me jolle lauluin, harpuin, huiluin vietäis,
min
vartioisi miekka vapauden,
ja nähtäis, kuinka kesken jäätä, lunta
on
pohjolassa uusi valtakunta.
Juhana, tiedän moista miettiväsi,
mun siitä salli sua varoittaa.
Sa
muista: täytyy olla pää ja käsi,
jos tavoitella tahtoo valtikkaa;
pää
oomme me, ja uskot mielelläsi,
ett' on sun kätes suuri Suomenmaa,

siks aiot kapinaan sa kansan nostaa
ja siten vehkeet Eerik-veljes
kostaa.
Ah, Juhana! He sua rakastavat,
niin luulet,