Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja

A free download from www.dertz.in

The Project Gutenberg eBook, Juhana Herttuan ja Catharina
Jagellonican lauluja, by Eino Leino
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Juhana Herttuan ja Catharina Jagellonican lauluja
Author: Eino Leino
Release Date: February 26, 2004 [eBook #11294]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
***START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK JUHANA
HERTTUAN JA CATHARINA JAGELLONICAN LAULUJA***
Produced by Distributed Proofreaders Europe, http://dp.rastko.net
Project by Riikka Talonpoika and Tapio Riikonen
JUHANA HERTTUAN JA CATHARINA JAGELLONICAN
LAULUJA
Kirj.
EINO LEINO
1919.
SISÄLLYS:
Invocatio
Ursus Finlandicus
Confessio cordis
Arte & Marte


Ultima Thule
Luna mendax
Carmen rusticum
Ad Manes
Nil
nisi Mors
Chorus mysticus
Vox intima
Carmen boreale
De
profundis
Consolatio
Rime
Serenata
Ballata
Barcarola

Notturno
Rondo
Capriccio
Canzone
Sonetto
Pastorale
Alba

Letra
Catena
Angelus
INVOCATIO.
Taas karjuu Kaos ikivanha. Kauhu
titaanit valtaa, yltyy alku-yö,

syvyydet kuohuu, korkeudess' on pauhu,
Prometheun taas maksaa
kotka syö,
maanpiirin saartaa luomismyrskyn sauhu;
nyt pient' on
ihminen ja ihmistyö,
mut sentään sydämissä kansain, maiden
kuin
ennen kukkii ahot autuaiden.
Kuin muinen siellä kuolottuuden kaipuu
käy rinnan kanssa hetken
hurmion,
ja valtakunnat nousee, toiset vaipuu,
mut taide seisoo,
voittaa Tartaron,
se taide, joka taivaan tulkiks taipuu
ja valtain
korkeampain viesti on,
mi suulla suurempien, haastain, uutta
luo
joka hetki hetken ikuisuutta.
Kas, kirkkahat kuin aikain aamunkoissa
totuuden pylväät pyhät
heijastau,
ja tuoreina kuin Tauriin ruusut, noissa
ikuiset
kauneus-innot seijastau,
kuin muinen, taiteen esikartanoissa

jalouden juhlaan kansat kaunistau:

miss' ihmissilmä lempeydestä
kastuu,
Iphigeneia alttarille astuu.
Ja niinkuin ennen aikaan Atreun lasten,
Oresteen huuto tunkee
taivaisiin,
lyö raivottaret Spartan valtiasten
kuin muinen
ihmisheimon herkimpiin,
soi laulut kirottuin, ei autuasten,
kuin
päätään puistais Tantalos taas niin,
ett' yöstä kuiluin kuuluu ääni
kumma
kuin ihmisyyden syiden tunto tumma.
Ja niinkuin ennen ihmisrintaa raastaa
raakuuden valta, vaikka
voimaton,
kun hälle heleämmät henget haastaa,
soi kielet

kaunihimman kantelon,
hän suurtuu, kasvaa keskell' yötä, saastaa,

hän tulee ylvään itsetuntohon:
barbaari pelkää, koska järkkyy Kaos,

ei Agamemnon eikä Menelaos.
Siks soios soitto armahampain aikain,
uponnut kello ihmis-unelmain,

sydänten syvyyksistä ilmi kaikain
ihanteet hengen, runon ruhtinain;

ei sinis kuollut mahti taiteen taikain,
ei kunto maasta
kuolemattomain,
kuin kautta taivaan vauhtiansa virmaa
Phoibos
Apollon tuliorhit kirmaa.
Helise lyyra, helkä harppu parhaan,
mit ihmisheimo tietää päällä
maan,
min tutki, tuomitsi tai iski harhaan,
se täällä toisin vaaoin
tuomitaan;
opasta kaikki siihen onnen tarhaan,
miss' ihmiskuntaan
kukin kuulutaan,
ja missä vaalii mieli miehen, naisen
vapautta
kauneuden kansalaisen.
URSUS FINLANDICUS.
Miks katsot tähtiä vain öisen taivaan?
Pian aamu koittaa, tähdet
kalpenee.
Oot astunut nyt Suomen karhun laivaan--
miks, Catharina,
rintas huokaisee?
Kadutko, että vaivuit iloon, vaivaan
sa miehen,
jota murhe murtelee,
mut joka hymyy, laulut liedot laulain,
kun on
hän orja onnen, lemmen paulain.
Tuo luuttu tänne, hovipoika! Malja
myös käteen, että virsi viriää!

Kuin sinkoo kipinöitä sepon palja,
niin neron välkkehiä neste tää.

Kaikk' karkeloimaan! Soikoon nauru, nalja!
Meill' eessä viittoo elon
määränpää,
ja tuolla tietkööt porvaritkin Turun:
nyt saapuu riemun
saatto eikä surun.
--»Hääretkeltään nyt palaa herttuamme,
tuo rakas, hyvä, vaikka
vallaton.
Me hälle hurraamme ja huiskutamme--
Jagellon neiti hällä
myötä on.
Me huiskutamme ja me kuiskutamme
hyveitä kuuluisia
morsion:
hän kuink' on kaunis ja hän kuink' on soma
ja sentään
alhainen, kuin meidän oma.»

Miks, Catharina, minuun katsot? Etkö
ihastu säveliini iloisiin,
vai
niiden ennustusta epäiletkö?
Äl' epäile! Se kaikk' on käypä niin.

Minulle suutut? Suotta! Sydämetkö
jo synkenneet, vaikk' äsken
lemmittiin?
Oh, mahdotonta!--Kuinka? Maljan riistät
mun
kädestäin ja multa riemun kiistät!
Siis ota luuttukin! Kah, miks et ota?
Ne kaksi kuuluneet on yhtehen

niin kauan kuin on soinut lemmen sota
tai riita käynyt
ritar-kalpojen,
niit' ilman tyhjä ois maailma, jota
en kärsi, siedä,
niinkuin siedä en...
Ei, ei! En suutukaan, vaan kiitän Sua,
kun
muistutit Sa mullan lasta mua.
Tuon tempun mulle jos ois tehnyt toinen--
ei, sit' ei tohtinut ois
kukaan muu!
Sen täytyi olla nainen nuori, moinen
kuin Sinä,
sielussa min heijastuu
kaikk' kaunis, hellä, herkkä, haaveiloinen,

pyhäinen, kukkiva kuin pihlapuu,
mut sentään kiinteä kuin kirkas
rauta,
jonk' eessä eivät leikinlyönnit auta.
Ah, Catharina, Suomen karhu olen,
kuin on tää laiva, joka meitä vie,

oon korven mies, ma polut korven polen,
ja ryskäin siitä silloin
aukee tie;
mut tieltäin kalliin näin jos rintasolen
ma löydän, lahja
Laupiaan se lie,
sen hiljaa painan sydämellein silloin
ja itken,
rukoellen aamuin, illoin:
»Madonna suuri! Ällös minuun suutu,
vaikk' olet valtiatar taivahan,

ma vaikk' en koskaan tästä muuksi muutu,
jään lapseks aina toisen
maailman:
Sun juures eivät tähän maahan juutu,
mun eivät juuret
maihin Jumalan,
joist' olet tullut tänne, tähti ylpein,
mi koskaan
kirpos seeste-merta kylpein.»
Sinulle tahdon toisen laulun laulaa,
enemmän ehkä mieles mukaisen,

en kiittää lemmen pyhän pyyteen paulaa,
en jumaluutta maisten
muotojen,
en silmäripsiäs, en joutsenkaulaa,

en öistä kauneutta
katsehen,
vaan tahdon luutuin, lauluin tuoda julki,
min sydän kauan

sisimpäänsä sulki.
CONFESSIO CORDIS.
Et tiedä, laiva, mitä kallehinta
nyt kannat, eikä tiedä tähti-yö,
yön
tuuli ei, ei meren aavan pinta,
ei aallot, jotka laivan laitaan lyö,
sen
tietää yksin tämä ihmisrinta,
ijäinen jota itku lemmen syö,
ja jok' on
kärsinyt niin paljon, että
ei armastaan voi nähdä kyynelettä.
Ah, Catharina, yössä tässä tahdon
Sinulle seikat kaikki selvittää:

lien vaikka kaltainen ma merten vahdon,
Sua lemmin niinkuin maata
vehreää,
tai lien ma kaltaisempi aallon Ahdon,
jok' ajaa vellamoista
vierivää,
min milloin olkapää tai jalka vilkkuu,
taas yllä aallon
yhdeksännen ilkkuu.
Sinussa, Catharina kaunotukka,
ajelen utuisinta unelmaa,
min tunsi
koskaan trubaduuri rukka:
ei suotu tähtiä mun rakastaa,
vain itkeä,
kuin itkee rannan kukka
kesäisen iltapilven purppuraa,
tai niinkuin
huokaa metsä honkapuinen,
kun hopeoi sen kuudan toukokuinen.
Tai niinkuin valkeassa yössä Suomen
yörastas yksin laulaa kullalleen,

niin laulan Sulle, kunnes koittaa huomen,
ma haaveen haikeutta
sydämeen,
Sun vaikk'