Jouluvieraita | Page 8

todellisen tunteen laita on elämässä; eli niinkuin
saapuu perille jokainen sydämellinen menestyksen toivotus niille, joita
hellästi rakastaa.
Ja kun äiti pienessä kodissa kertoi ilosta loistavalle Elsalle, että isä oli
hänelle lahjoittanut tuon kauniin nuken, ja kun lapsi soperrellen kiitti
"kilttiä isää", silloin olivat nuo heikot häipyvät sanat sydänmaasta
rakkauden tenhovoimalla saapuneet toivotuille perille ja isä oli saanut
olla ottamassa osaa kodin jouluriemuun.

Koti!
Sattumalta jouduin eräänä sysimustana marraskuun iltana pieneen
kestikievaritaloon, joka sijaitsi kappaleen matkaa yleisestä maantiestä,
missä tämä syyssateesta likomärkänä mutkitteli Hämeen sydänmaiden
läpi. Talo oli menettänyt merkityksensä matkailijamajana sen jälkeen
kun rautatie oli pantu läpi seudun kulkemaan; sen ainoana tehtävänä oli,
tarinain näkymättömän, hyvän haltijattaren tavoin, hankkia
kyytihevosia jollekin matkustavaiselle, joka lähellä olevalta asemalta
niitä tilautti.
Minäkin olin samana päivänä kulkenut junalla ja saapunut
kysymyksessä olevalle asemalle, jossa minun oli määrä kohdata erästä
toveria. Postissa oli kuitenkin kirjeemme hukkunut, ja kun juna
minuutin viivyttyään riensi eteenpäin, ja minä huomasin olevani yksin
kohtauspaikalla, ei minulla enää ollut muuta neuvoa kuin etsiä yösijaa,
mistä sellainen oli saatavissa.
Pieni, vilkas yhdentoistavuoden ikäinen poikanulikka, joka junan
mentyä oli alottanut miehekästä tappelua erään läheisestä
herraskartanosta olevan postinkantajan kanssa, otti huomattavalla
mieltymyksellä opastaakseen minut kestikievaritaloon. Hän esitti
itsensä talon ylimääräiseksi sanansaattajaksi kulkiessamme pitkin
kaitaista polkua, joka kierteli nuoren ja tiheän männikön läpi, missä

pimeän tultua pikemmin tunnusteli kuin näki puita. Mutta vikkelänä
kuin näätä lippasi poika eteenpäin kivien ja mätästen yli, ollen jotenkin
ylpeä luottamustoimestaan, eikä vaatinut paljon kehotusta
ylläpitääkseen vilkasta keskustelua niiden vajaan kymmenen minuutin
kuluessa, mitkä matka kesti.
Aatoksi häntä nimitettiin, vaikka hän oli kastettu Aatolfiksi; isä ja äiti
olivat molemmat kuolleet, ja kestikievarin isäntä oli hänet huutolaisena
ostanut. Aatto oli juuri taistelussa asemalla olevan toverin kanssa ollut
pääsemäisillään voitolle, kun hän minun tähteni oli keskeyttänyt
tappelun. Hän oli ainoa vieras talossa, sillä isännän ja emännän apuna
olivat yksinomaan pojat ja tyttäret. Talon koira, joka seurasi mukana ja
tuhansilla iloisilla keikauksilla ja sydämellisillä katseilla tervehti minua,
niin pian kuin minä kiipesin yli aidan, oli nimeltään Turva ja osasi
kyllä haukkua outoja ihmisiä, jotka tulivat taloon.
Ja tuolla pellon takana, jonka ojan vartta kuljimme, oli talo, ja sen
yhdestä ainoasta akkunasta välkkyi valoa meitä vastaan. Kesäisin oli
täällä kyllä lisärakennuksessa kolme huonetta matkustavaisille, mutta
ne olivat ainoastaan kesähuoneita. Kyllä emäntä kuitenkin saattoi
hankkia minulle huoneen yöksi, niin uskalsi Aatto minulle vakuuttaa,
yksitoistavuotiaan poikasen kaikella luottavaisuudella ja vakavuudella.
Totta puhuen, en ollut juuri hyvällä tuulella sen johdosta, että olin
toverini suhteen pettynyt enkä saanut hänen kanssaan jatkaa matkaani,
mutta mikäli olin ehtinyt pojan lapsellisesta juttelusta lämmetä, pääsi
tämä kaikki haihtumaan, kun, taloon saapuessani, minut opastettiin
huoneeseen, josta tukala kuumuus lehahti minua vastaan, avatessani
oven. Kynttilä sytytettiin ja minä näin pienen matalan huoneen, jonka
tilan täytti suurimmaksi osaksi komerolla varustettu, leveä ja matala
uuni, siten muistuttaen tuota sadun kääpiötä, jolla on silmä keskellä
otsaa, ruskeanpunainen kaappi, samanvärinen leveä sänky, jonka
värisiksi myöskin ovi ja pienen akkunan kehys sekä pöytä ja tuolit
olivat maalatut.
Se, joka sytytti kynttilän, oli emäntä, vanha nainen, joka tyynin ja
ystävällisin, melkein äidillisin silmäyksin katseli minua ja arveli, että
hän ei voinut muistaa nähneensä minua ennen talossa. Minä en

vastustanut häntä ja pyysin illallista, sellaista, mitä heti oli saatavissa.
Muuta kalaa ei talossa ollut kuin silakoita, ja potaatit olivat jo ehtineet
jäähtyä, mutta lihaa saataisiin, jos vaan malttaisin odottaa, niin kauan
kun sitä keitettiin. Selitin tyytyväni siihen, mitä talossa sillä hetkellä oli
tarjottavana, jonka jälkeen eukko, ystävällisesti nyökyttäen päätänsä
alkoi askaroida kaapissa, jonka alempi osasto oli varustettu laskulevyllä
ja parilla kolmella ulosvedettävällä laatikolla. Hän liikkui silloin hyvin
hiljaa ja varovaisesti, raottaen hiukan kaapin ovea ja samaten laatikoita,
ihan kuin minun vanhalla tädilläni ennen aikaan oli tapana, kun hänen
piironginlaatikostaan piti ottaa esille hansikaspari taikka tanu; koettaen
niin paljo kuin mahdollista välttää meidän liian uteliaita silmiämme,
sillä me tunsimme kunnioituksen sekaista mieltymystä noihin kirjaviin
soikuhuiveihin, kirjailtuihin vöihin, kuvakirjauksin kudottuihin
harsonauhoihin sekä muihin vanhanaikuisiin harvinaisuuksiin, joita
hänen kätköissään oli.
Samalla tavalla haki vanha emäntäni kaapeista ja laatikoista
varovaisesti veitsen ja kahvelin, pari asettia, lautasen, pienen vadin,
lasin ja kaatimen, jotka vähitellen ilmestyivät tuolille kaapin viereen.
Minä kuulin kuinka kaapin oven takana pullo täytettiin toisesta ja näin
sen jälkeen uraiseksi valetun ryyppylasin pujahtavan näkyviin, ja sitä
seurasi puoli tuoppia vetävä viinapullo. Pullon kyljessä olivat
luettavina lupaavat sanat "Hienon hienoa kirsikkamarjaviinaa qualité
superienne". Kaiken tämän sälytti emäntäni tarjoimelle ja katosi, jättäen
minut yksin lämpimään kamariin, jossa konemaisesti aloin tutkia
seinille ripustettuja aikatauluja ja taksoja -- ei edes voinut keksiä
päiväkirjaakaan, joka aina tarjoutuu matkustavaisten ensimäiseksi
lohdutuksen lähteeksi yksinäisyydessä.
Sen jälkeen huvittelin sillä, että kädellä tunnustelin matalan huoneen
orsia sekä itse kattoakin, joiden yli sanomalehtipapereja oli liisteröity,
jota vastoin harmajankeltaiset tapetit peittivät seiniä. Kun sitten satuin
katsomaan karkeiden, puhtaiden ja vasta silitettyjen valkeiden
kalinkokaihtimien taakse, jotka melkein ulottuivat akkunan kaikkien
pienten, rihvelitaulun laajuisten ruutujen yli, mielistyin suuresti
huomatessani, että akkunat vielä olivat yksinkertaiset ja että ne

saatettiin -- toinen puolisko ainakin -- avata. Virkistävä viileys pääsi
näin huoneeseen,