Jouluvieraita | Page 7

koettanut kartuttaa tietojansa.
Ja kaikkien hänen tulevaisuudensuunnitelmiensa yli kohosi kirkkaan
aamutähden lailla hänen pieni, rakas nelivuotinen Elsansa viattomasti
ja, kuten aina, iloisesti hymyillen isälle ja äidille; hänen pieni, rakas
Elsansa, joka tänä iltana ensi kerran saisi nähdä loistavan, ihmeellisen
joulukuusen, ja jonka ensimäinen, kauniin kaunis nukke salavihkaa
lepäsi kääreeseen kietaistuna äidin piirongin laatikossa. Tämän
rakastetun lapsensa ensimäiseksi, reippaaksi joulupukiksi oli isä
toivonut saavansa pukeutua. Mutta lumituisku, lumituisku!
Niinpä niin. Se se olikin sattunut juuri paraiksi. Kuta etäämmälle juna
ehti, sitä varmemmin saattoi työmiehen tottunut silmä havaita, miten
vaivaloinen työ hänelle joutui suoritettavaksi sinä päivänä noissa
asumattomissa metsäseuduissa, jonne hänet oli lähetetty. Ja ne kun
vielä sijaitsivat monen penikulman päässä rautatiestä, niin oli hänellä,
joskin hänen onnistuisi saada työnsä valmiiksi ennen aikaisen
iltapimeän tuloa, vähän tai ei ollenkaan toivoa ehtiä iltajunalla takaisin
kaupunkiin. Mutta joulun, vieläpä oikein iloisen ja hauskan joulun saisi
pikku Elsa sentään tänä iltana viettää. Sen oli äiti hänen lähtiessään
luvannut, ja mitä hän kerran lupasi, sen hän myös piti. Senhän isä tiesi
vallan hyvin.
Vihdoin oli saavuttu asemalle, mistä hänen oli hevoskyydillä jatkettava
matkaansa maanteitse. Muutaman tiiman kuluttua oli hän matkansa
perillä metsämailla. Myrsky oli nyt jo kokonaan herennyt
temmeltämästä. Syvä, juhlallinen hiljaisuus vallitsi äänettömässä
seudussa, jossa kyynärän korkuiset kinokset sinivalkoisina kimaltelivat
siinäkin niukassa valossa, minkä talviaurinko jaksoi levittää maille,
mantereille vuoden lyhimpänä päivänä. Kauan ei kestänyt, ennenkuin
hän jo oli täydessä työssä. Työvehkeinensä hän kapusi milloin yhteen,
milloin toiseen sähkölennätinpylvääseen kiristämään lankoja ja
liittämään toisiinsa katkenneita päitä.

Sitä tekoa tehden etääntyi hän vaivaloisesti työskennellen yhä
syvemmäs metsämaille. Lyhyt päivä läheni loppuansa. Mutta aina vaan
ilmaantui hänelle uutta työtä. Tämä ikäänkuin kiihoitti häntä
ponnistamaan kaksin verroin voimiansa. Hänen liikkeensä tulivat
ripeämmiksi, hänen käyntinsä yhä nopeammaksi, hänen
kourasemisensa yhä voimakkaammaksi ja lujemmaksi. Tajuttomasti
täytti hänen sielunsa tieto siitä, että hän kunnialla saattoi olla
kelvollinen ja hyvä työntekijä yleisön palveluksessa. Hän ei enää
ponnistellut voimiansa siinä mielessä, että pääsisi ottamaan osaa
jouluiloihin kotonansa. Ei. Vaan sitä varten hän ponnisteli, että saisi
sähköjohdon taas kuntoon laitetuksi, saisi nuo mitättömät langat, joista
kumminkin usein elämä, terveys, onni, kunnia ja hyvinvointi riippuu,
saisi ne tekemään tehtävänsä. Kuumeentapaisella innolla hän
työskenteli. Siinähän sitä oli joululahjaa kaikille -- siinä, mitä tuo
yksinkertainen työmies kaukana sydänmaassa kiireellä valmisteli.
Aurinko oli mennyt mailleen milt'ei suoraan etelän taivaalle. Hämärä
tunkeusi esiin alussa melkein huomaamatta ensin etäällä petäjikössä,
sitte hitain, vitkallisin, mutta yhtä kaikki varmoin askelin se eteni
avonaiselle maantielle aivan kuin olisi se halunnut olla vielä
ilmaisematta pimeän yön tuloa, tuon pitkän yön, joka pyrkii kokonaan
vallitsemaan luontoa. Mutta kauan se ei sentään voinut aikomuksiansa
salata. Kaikkihan jo mailla mantereilla tiesivät, että heidän oli pakosta
antautuminen pimeän syleilyyn, ja voitonvarmalla voimalla levitti
sankka hämärä vaippansa kolkon talvimaiseman yli. Ei hiiskaustakaan
kuulunut siitä, että tämä ilta juuri oli kodin rakkain, iloisin ilta, ei
hiiskausta että esiin tunkeva pimeys tulisi mustaan verhoonsa
sulkemaan tuhansia ja taas tuhansia viritettyjä, kimmelteleviä
joulukynttilöitä ja tuhansia yhtä loistavia, iloisia lasten silmiä.
Jo oli ystävämme kaukaisessa sydänmaassa ennättänyt harjanteen
korkeimmalle kohdalle, missä metsän kera loppui hänen työnsä.
Alapuolella harjua sijaitseva seutu oli näet ollut suojassa myrskyn
tuhotöiltä. Viimeisen kerran tänä iltana hän pystytti ylhäällä harjun
laella tikapuunsa sähkölennätinpylvästä vastaan kiinnittääkseen
katkenneet langat toisiinsa.

Vasta nyt kun hänen työnsä oli loppuun suoritettu, hän jouti
tikapuiltaan siinä missä seisoi silmäämään laajahkoa seutua, joka hänen
silmiensä eteen avautui, esiytyen illan sankassa hämyssä valtavan
autiona ja rajattomana epävarmoine, metsien, kukkuloiden ja
lakeuksien muodostamine ääriviivoineen. Muutaman kivenheiton
päähän hän saattoi silmillänsä seurata sähkölennätinlankojen suoraa
suuntaa, noiden lankojen, jotka ulottuivat kauas kaupungista
kaupunkiin ja paikasta toiseen avarassa Suomenmaassa yhdistäen
satoja tuhansia koteja keskenään.
Hänen siinä seistessään käsi vielä noiden lankojen nojassa, jotka
hänelle tänään olivat niin paljo työtä aiheuttaneet, johtui hänen
mieleensä, kuinka hän useita vuosia sitten opiskellessaan sähköttämään
oli eräänä jouluaattoiltana avustanut ystäväänsä,
sähkölennätinvirkamiestä, ja kuinka he silloin olivat innolla toimineet
vastaanottaessaan ja lähettäessään monen monia, vilpittömiä,
sydämellisiä joulurauhan ja jouluilon toivotuksia. Olivathan nekin
tervehdykset noita, kotvan kuluttua kokonaan pimeän peittoon
hälveneviä lankoja myöten kiitäneet kodista kotiin. Niille ei yksikään
välimatka ollut ollut liian pitkä, ei mikään sydänmaan seutu liian
kolkko. Ne olivat pakkasesta ja pimeästä huolimatta tulla huristaneet
toivotuille perille hymyilevinä ja herttaisina joulukuusen valopiiriin. Ja
samalla tapaa kuin silloin, ne nytkin, kun hän oli saanut työnsä
päätökseen, tänä jouluaatto-iltana kiitäisivät päämääräänsä, risteillen
keskenään lumivaippaan verhotussa synnyinmaassa.
Hän muisti sen juuri siksi samaiseksi sähkölennätinkonttorissa
viettämäksensä jouluaattoillaksi, jolloin hän oli lujasti päättänyt, että,
maksoi mitä maksoi, hän hankkisi itselleen ja tytölle, jota hän rakasti,
oman kodin -- ja tähän samaiseen kotiin hän ei nyt voinut lähettää
ainoatakaan ystävällistä sanaa jylhästä metsästä.
Vaipuneena ajattelemaan omaisiansa tuo suurten runoilijaimme
runolliselta synnyinseudulta kotoisin oleva työmies alkoi konemaisesti
kolkuttaa sähköttämistahdissa johtolankaa. Ja jos vaan tottunut korva
olisi ollut kuulemassa, olisi se varmaan selittänyt naputuksen seuraavin
sanoin: "äiti kulta, Elsa kulta, oi kuin teitä molempia kovin rakastan!"

Mutta vaikkakin vain sydänmaan syvä äänettömyys kuuli nämä
häipyvät äänet, niin ne sittenkin saapuivat toivotuille perille niinkuin
jokaisen hartaan ja