Jouluvieraita | Page 9

josta sain kiittää raitista syysilmaa, joka nyt metsästä
virtasi sisälle ja täytti pienen kammioni.
Lumivalkoiset kaihtimet ohjasivat katseeni sänkyyn. Karttuunipeite oli
vallan uusi ja siihen oli kudottu hietaleivosten muotoisia
tähtikoristuksia. Tyynyt ja patjat, joita oli melkoinen joukko, näyttivät
myöskin olevan melkein käyttämättömät, lakana ja tyynynpäällinen
olivat jotakin paksua, valkeata pumpulikangasta, kaikki puhdasta ja
siistiä. Niin, kaiketi täälläkin yksi yö kuluisi.
Samassa siististi puettu, reipas, nuorenlainen nainen tuli sisälle, kantaen
illallista tarjottimella, jolla toistamiseen havaitsin kaapista otetut
posliiniesineet. Tuvassa oli nyt suuri leipomapäivä, ja Iida, joka oli
vanhempi tytär, otti nyt palvellakseen minua. Hän ja hänen vanhempi
kolmikymmenvuotias veljensä Vihtori eivät olleet kansakoulua käyneet.
Heidän kouluiässä ollessansa rakennettiin parast'aikaa rautatietä, ja
työmiehiä oli majoittunut talon täyteen, jonka vuoksi vanhempien
lasten apua tarvittiin kotona, työtä kun siihen aikaan oli niin paljon.
Nuoremmat lapset, Manda ja Kalle, olivat sitä vastoin käyneet
kansakoulun. Manda oli virkannut pienen, yksinkertaisen huivin, joka
oli levitetty pöydällä olevan peililaatikon yli, ja Kalle, jonka
rihvelitaulu riippui akkunanpielessä, oli jo kaksi kesää palvellut
reservissä. He olivat kaikki ikänsä olleet kotona talon töissä ja auttaneet
isää ja äitiä, jotka nyt olivat noin 70 vuoden vanhat ja joilla ei ollut
ollut vieraita palvelijoita, sittenkun lapset olivat kasvaneet niin isoiksi,
että voivat ulkotöihin ryhtyä. Nyt oli isä sitä paitse huutokaupalla
saanut Aaton; poika teki jo runsaasti hyötyä, ja vanha muori arveli
olevan hauska nähdä lapsiaan kotona, koska ei kukaan hänen pojistaan
eikä tyttäristään joutunut naimisiin. Ei Iidalla eikä Mandallakaan sitä
paitse ollut kosijoita. He oleskelivat enimmäkseen kotona eivätkä juuri
useammin menneet kylään kuin jos kirkkoon oli asiaa, kumpikin
vuorostaan pyhäpäivinä.
Tämän kertoi minulle Iida vastaukseksi kysymyksiini, laittaessaan
reippaasti vuodettani yöksi ja tuodessaan raitista lähdevettä, josta
kaikesta olin mielissäni. Maistelin vähäsuolaisia hopeankarvaisia

silakoita, jotka ikäänkuin toivat minulle tervehdyksen entisiltä,
saaristossa vietetyiltä iloisilta päiviltä. Tuore leipä levitti hyvää tuoksua,
maito oli vielä väkevää ja raitista, ja valkoinen juusto, joka oli sitkeän
venyvää kuin kumilasti, sen oli Manda itse leiponut ja Kalle oli
veistänyt sitä varten tarvittavan korean juustonkehän.
Ilta kului verkalleen. Pieni seinäkello tikutti tasaisesti ja hiljaa, kerta
kuului ohitse rientävän, tavarajunan vihellys. Tuvassa kävi kaikki
hiljaisemmaksi ja hiljaisemmaksi; vihdoin kuulin kuinka porstuan ovi
pantiin säppiin, ja kohta uinaili kammioni takana isossa tuvassa
talonväki päivän työstä. Ainoastaan hiiren hiljainen ja tyytyväinen
nakertaminen tapetin takana katkaisi syvän äänettömyyden. Pieni
elukka tunsi olevansa aivan kuin kotonaan eikä vähintäkään
askeleistani häiriytynyt. Eihän talossa ollut kissaakaan, ja vanha muori
näytti liiaksi hyväsydämiseltä edes ajatellakseen loukkuja ja muita
ansoja, joista elukan vapaus ja henki olisivat joutuneet vaaraan.
Koettaessani kävellä edestakaisin ahtaassa huoneessa, sattuivat
silmäykseni silloin tällöin matalaan sanomalehtipaperien peittämään
kattoon. Huomasin, että kynttilä kädessä enemmättä vaivatta sain
selvää "Hämäläisen" ja "Hämeen Sanomain" lihavasta painoasusta.
Nuo "Hämeenlinnan" sanomakirjalliset riitelijät liittyivät nyt hyvässä
sisarusrakkaudessa toisiinsa. Eikä tainnut mokomalle sanomalehtien
halveksijalle kuin minulle tehdä kovinkaan pahaa kerta silmäillä
maaseutulehtiäkin.
Ensimäinen pätkä, johon katseeni kiintyi, olikin J. V. Snellmanin
muistoonpanot Aleksanteri II:n käynnistä Hämeenlinnassa ja Parolan
leirissä kesällä 1863 ja tuon suomalaisen isänmaanystävän
"audienssista" maan suuriruhtinaan luona.
Luettuani uudestaan suurella innolla tämän kertomuksen, siirryin
muihin kirjoitelmiin: "Fennomaaneista ja svekomaaneista", "Nya
Pressenistä", August Strindbergistä j. n. e. ja lopetin varsinaisella
iltalukemisella, nimittäin kertomuksilla, joista näin hajanaisia palasia
"Torpan tytöstä", "Klaarasta", "Maalarista" ja "Käräjäkirjurista", kaikki
nämä rakkautta, toivoa ja uskoa uhkuvia, ja niissä kuvatut henkilöt
"rakkaudentaudin" uhreja.

Enempää ei tarvittu illan kuluksi, vieläpä kului se sangen mukavastikin,
ja sitten vaivuin mitä makeimpaan uneen, talousaskareissaan
puuhaavan pikku hiiren hiljaa nakerrellessa. Näin unta keisarinnasta,
joka hymyili minulle virkkaen: "Aber Sie sind ja ganz freundlich"
(mutta Tehän olette vallan ystävällinen) ja äidistäni, joka tuli käärimään
peitettä ympärilleni, kuten hänen tapansa oli kun hän, lasna ollessani,
tuli toivottamaan onnea pojalleen sen johdosta, että tämän
syntymäpäivä oli huomenna.
Kuinka makeasti sitä uinaileekaan erämaassa! Varhain aamulla,
ennenkuin päivä oli alkanut sarastaa, heräsin siitä, että kukko täydellä
todella ja ponnistuksella huutaa kiekasi porstuassa ihan oveni edessä,
missä talon kanat herransa kera avonaiselle yliselle vievällä
katonorrella pitivät yömajaa. En tiedä, kuinka kauan huolellinen
perheenisä kaiutti herätyshuutojansa, sillä minä käänsin toista kylkeä ja
hymähdin sekä nukahdin uudelleen, kunnes Iida kello 6 toi minulle
kahvia. Nyt läksimme Aaton kanssa halki metsän joutuaksemme
asemalle aamujunalle, joka ei sekään tuonut odotettuani mukanaan.
Kun sitten palasin takaisin taloon, tulin mielestäni kotiini, jossa kaikki
oli minulle hyvin tuttua, ja jossa ymmärsin joka katseen, jokaisen työn,
ilon ja huolen. Minä näin sen heistä kaikista ja itsessäni tunsin, että
saatoin olla kuin lapsi talossa ja ihastuksella vietin avarassa tuvassa
päiväni.
Minä näin tässä seitsenkymmenvuotisen kodin, missä tottumusta, tuota
suloista, tyyntä olemisen muotoa ei ulkonaisen maailman levoton
tuulahdus vähintäkään ollut häirinnyt, missä intohimot, niin jaloimmat
kuin alhaisimmatkin, olivat ventovieraita, missä kaikki ilmaisi
keskinäistä luottamusta. Siinä vallitsi veljellinen pyrkimys elämän
viihtymyksen saavuttamiseen kodin onneksi ja niiden velvollisuuksien
täyttämiseen, joita yhteiskunta heiltä kaikilta vaatii. Niin, kellä olisi
sydäntä ilkkua tuolle, rahvaan käsityskannan mukaan, vanhalle
poikamiehelle ja näille "vanhoille piioille", joiden tyyneen mieleen se
ajatus, että aika oman kodin perustamiseen oli tullut, ei täydellä todella
ollut pälkähtänytkään. Vanhukset,