Jouluvieraita | Page 6

tyynenä ja välinpitämättömänä, silittäen
kammalla tummia kiharoitaan, joita hänen vaimonsa niin mielellään
vielä kerran olisi tahtonut lempeällä kädellä hyväillä.
"Vai niin, kiitos sulle siitä", lausui hän jättäen peilin ja ottaen laatikosta

puhtaan nenäliinan. "Minä voin niitä tarvita tänä iltana, muilla on kai
tällä kertaa paljon rahaa."
Katsomattakaan vaimoonsa astui hän sitten ovelle, otti hitaasti ja
huolettomasti päällystakin ylleen, nyökkäsi päätään jotenkin
ystävällisesti, mutta väsyneesti ja meni ulos.
Nöyränä, emme voi sanoa nöyryytettynä, seisoi vaimo paikallaan,
katsoi ovelle, joka oli sulkeutunut rakastetun jälkeen, kuuli hänen
askeleensa loittonevan yhä kauemmaksi, kunnes kaikki taas oli
hiljaista.
Oli kuin ei hän edes huokauksellakaan olisi tahtonut ilmiantaa
Jumalalle miehensä rakkauden puutetta.
Sitten astui hän pöydän luo, väänsi hiljaa vapisevalla kädellä lampun
sydäntä pienemmäksi säästääkseen öljyä, istuutui sitten akkunan ääreen
ja katsoi kyynelettömin silmin, miten kerros kerroksen jälestä alkoi
loistaa joulukuusen lempeässä hohteessa. Hän ei sitä ajatellut, hän ei
kadehtinut ketään, hän ei muistanut itse jouluaattoa, hänen ajatuksensa
hiipivät arkoina sen jäljissä joka oli hänet jättänyt.
Kauvan hän istui siinä. Melu naapurin huoneesta oli aikaa sitten
lakannut ja tuskin mitään ääntä kuului enää sen ohuen seinän lävitse,
joka erotti huoneet toisistaan. Silloin kuuli hän naapurin iloisesti
huutavan salista: "Nyt on kuusi sytytetty, eukkoseni! Nyt saat tulla
sisään!" Kirkas ja melkein lapsellinen naisääni kuului silloin puhkeavan
ilonhuutoon, joka varmaankin sammui suuteloon. "Mun kiltti, häijy
poikani, mitä sinä, olet tehnyt!" kuului sama ääni mitä armaimmalla
äänenpainolla sanovan, ja samassa kaikui miehen joululahjasta --
muhkeasta flyygelistä -- Beethovenin ihmeellinen "Adelaïde", jonka
taivaanihanissa sävelissä rakkauden onni ja suru kyynelissä liitelevät
rakastetun ympärillä, eivätkä näytä hennovan erota maailmasta
kimmotakseen ylös siihen taivaaseen, joka heille on avoinna.
Hämärässä huoneessa istuva naisparka kuunteli alussa ihmettelyn
tunteella näitä ääniä, jotka olivat olleet hänelle niin rakkaat hänen
onnensa päivinä. -- Mitä kauvemmin hän iloitsevaa ja valittavaa laulua

kuunteli, sitä selvemmin astui hänen sielunsa silmien eteen entinen aika,
se aika, jolloin hänkin oli saanut rakastaa ainoastaan hyvää ja kaunista
ihmiselämässä. Hän ajatteli kauhulla, ettei hänellä kenties nyt enään
ollut voimia siihen, vaikkakin hänellä joskus olisi aikaa ajattelemaan
sieluaan. Hän tiesi nyt uhranneensa elämänsä hänelle, jota hän vieläkin
rakasti niin hartaalla rakkaudella, että hän uskoi sen voivan pelastaa
hänet kaikesta turmiosta, ja ääriään myöten täyttyneestä sydämestä,
joka niin kauan ja niin tuskaisen voimakkaasti oli kärsinyt, valui nyt
kyynelvirta.
Se oli rakastavien joululahja hänelle.
Hänen siinä itkiessään lakkasi soitto, mutta hän tunsi itsensä niin
ihmeellisen levolliseksi. Säveleet viereisestä onnellisesta kodista tulivat
hänen toverikseen yön pitkinä hetkinä. Ne puhuivat hänelle
ylevämmästä elämästä ja pitivät toivoa rakkauden voitosta valveilla
hänen sydämessään.
Hiljaa väänsi hän lampun sydämen taaskin korkeammalle ja alkoi tehdä
työtä rakastetun hyväksi.
Jouluaamun sarastaessa lähetti hän palavan rukouksen taivaaseen hänen
puolestaan. Kenties ottaa joku niistä lempeistä enkeleistä, jotka silloin
palaavat maan päältä, missä he jouluaattona ovat vierailleet, tämän
rukouksen mukaansa ja laskee sen Kaikkivaltiaan jalkojen juureen.

Joulutervehdys sydänmaasta
Ankara lumituisku oli raivonnut kautta maan. Monellaisia seisahduksia
oli siitä aiheutunut kulkulaitoksissa, vieläpä juuri jouluaaton edellisenä
päivänä. Kaikkialla puuhailtiin maanteiden avaamisessa liikenteelle.
Lumiaura eteni vitkalleen ajajien hurjasti hoilatessa ja ruoskansiiman
vinhaan vinkuessa. Olipa paikka paikoin tieltä raivattava yksinäinen
petäjäkin, jonka rajuilma oli kumoon kaatanut.
Sähkölennätinjohdon käyttämisessä oli pyryilma niinikään saanut
aikaan keskeytyksen. Puut olivat näet maahan sortuessaan katkaisseet

moniaita johtolankoja. Siitäpä syystä jouluaattopäivän aamuna
lähetettiinkin eri asemilta työmiehiä ja tarkastajia mahdollisuuden
mukaan ensi tilassa korjaamaan tapahtuneita vaurioita.
Niiden työmiesten joukossa, jotka Helsingistä ensimäisellä aamujunalla
sanotulle matkalle lähtivät, oli Fritiof Koivu, seitsemänkolmatta vuotias
pohjalainen. Häntä oli ollut asemalle saattamassa tuona varhaisena
aamuhetkenä hänen nuori vaimonsa: pienenläntä nainen vielä
lapsellisine, kauniine kasvonpiirteineen, joissa kuitenkin tällä kertaa
tukahutettu itku kuvastui miellyttävän hymyilyn alta, jolla hän heitti
jäähyväiset miehellensä, ojentaessaan hänelle huolellisesti varustetun
eväspussin. Näkyi kyllä, että tämä oli heistä ikävä pettymys, kun näin
joutuivat erotetuiksi toisistansa jouluaattona, vieläpä juuri nyt, jolloin
heidän pikku Elsansa paraiksi oli ennättänyt niin isoksi, että hän hyvin
saattoi iloita kaikesta siitä ihanuudesta, mitä jouluilta oli myötänsä
tuova.
Kohisten kiiti juna täynnä väkeä lumivaippaan verhottujen seutujen
halki. Keskenänsä rattoisasti keskustelevien matkustajien joukossa oli
Koivulla siinä vaunun kolkassa, missä hän oli joutilaan paikan tavannut,
hyvää aikaa aprikoida, kuinka velvollisuuden täyttäminen nuoresta,
elämänhaluisesta perheenisästä sentään toisinaan saattoi tuntua
vaikealta.
Hän oli ajatellut ruveta koneenrakentajaksi. Sellaisissa aikeissa oli hän
jo moniaita vuosia sitte, suuria vaikeuksia voittaen, saapunut Helsinkiin.
Olipa hän päässyt oppilaaksi sikäläiseen polyteknilliseen opistoonkin,
mutta vallan varaton kun oli, kävi hänelle ajan pitkään mahdottomaksi
jatkaa opinnoitaan. Sen vuoksi oli hän uudelleen ruvennut tavalliseksi
työmieheksi. Eräs hänen lapsuudentuttavansa, joka oli kotoisin
samoilta seuduilta kuin hänkin, ja jolla nyt oli virka
sähkölennätinlaitoksen palveluksessa, oli alkanut joutohetkinä opettaa
häntä sähköttämään. Mutta puuttuva kielitaito pystytti esteet hänen
edistykselleen tälläkin alalla. Kun nuori ystävämme viisi vuotta sitte oli
tullut tuttavaksi eli ehkä paremmin rakkaussuhteisiin tytön kanssa, joka
nyt oli hänellä aviosiippana, onnistui lapsuudenystävän hankkia hänelle
varma, joskin niukkatuloinen paikka sähkölennätinhallituksen

palveluksessa. Tässä toimessa hänellä oli ollut menestystä. Lupasivatpa
hänen synnynnäiset koneenrakentajataipumuksensa hänelle melkoista
paremmankin tulevaisuuden, kun hän sen lisäksi kaikkina noina
työteliäisyyttä kysyvinä vuosina varojensa ja tilaisuuden mukaan oli