Jouluvieraita | Page 4

Anna minulle ne. Tuo, jossa sinikivi on, oli hänen
ensimäinen joululahjansa minulle; toisen sormuksen hän antoi minulle
erotessamme. Minä pidin niitä, kunnes käteni niin kuihtui ja laihtui,
ett'eivät sormukset pysyneet sormessa. Sinä olet ainoa sivullinen, joka
tunnet näiden sormusten muistot, eläkä koskaan, elä edes minunkaan
kanssani enää tästä puhu; mutta et tahtone kieltäytyä kantamasta tuota
sinistä sormusta, rakas lapsi? Oli uskollinen poika, joka antoi sen
tytölle, joka ei koskaan, ei edes nytkään, voi häntä unhottaa, kun hän,
vanhana ja tuskien runtelemana, on tehnyt maallisesta olostaan
tilinpäätöksensä. Käyköön sinulle velvollisuus keveäksi tai raskaaksi,
katso tuota kirkasta, sinistä kiveä, ja se on sanova pikku Tyyralle: Usko
rauhan antaa. Ja menehän nyt kotia, siellä varrotaan jo pikku morsianta!
Sano terveisiä Maunollesi vanhalta tädiltä, joka rukoilee Jumalaa teidän
onneksenne. Lykkää laatikko jälleen sijoilleen" sanoi hän, pitäen itse
muotokuvan nuoruutensa lemmikistä.
Tyyran palatessa lapepiirongin luota virkkoi vanhus: "Kuinka hauskan
joulun toitkaan minulle, minun oma pikku Tyyraseni. Hyvästi!"
Paljosta puhelemisesta väsyneenä hän kallisti päänsä takaisin patjalle ja
sulki silmänsä. Tyyra suuteli hänen kättänsä ja hiljaa, onnellinen sydän
täynnä huhtikuun hattaroita, hän poistui huoneesta, sulki porstuanoven
ja otti avaimen Hedda tädille. Nuoruuden kevein askelin hän asteli

kohti kotiaan, kohti rakkautta ja kohti tulevaisuutta, jonka taivas
jouluaattona säteili kirkkaana ja sinisenä kuin sinikivi uskollisuuden
sormuksessa hänen sormessaan.
* * * * *
Kun Hedda kahdeksan tienoissa palasi ilosta loistavasta pappilasta,
paloivat kynttilät, jotka hän kotona ennen lähtöään oli sytyttänyt, yhtä
levollisesti kuin hänen lähtiessään.
Hiljaa hän astui saliin ja meni sisähuoneeseen. Roosa lepäsi siinä
tyynenä ja rauhallisena vuoteellaan. Jonkunlainen levoton tunne valtasi
Heddan, ja hän lähestyi siskoansa, joka nyt, lempeästi hymyillen, avasi
silmänsä.
"Terve tuloa taas!" lausui Roosa ja ojensi kätensä sisarelleen, joka istui
sängyn laidalle.
"Ja sydämmellisimmät terveiset joulukuuselta pappilassa, jossa ilo tänä
iltana on ollut ylimmillään. Voitko arvata -- mutta -- mutta mitä
kummia -- tässähän on Mauno itse pöydälläsi! Vai niin, sepä sitten
olikin pikku Tyyran salaisuus."
"Niin, Mauno on ollut täällä koko illan, Tyyran Mauno ja hän", sanoi
Roosa, avaten kätensä, jossa hän oli pitänyt entisen ystävänsä
pienoismuotokuvaa. "Minä nukahdin niin sikeästi ja tunnen itseni niin
voimistuneeksi levollisen unen harvinaisesta lahjasta. Minä näin
unissani jälleen vainajani, hän oli edessäni nuorena ja reippaana kuten
muinoin ja katsoi minuun niin armaasti kuin silloin ja lausui: Nyt olen
tekevä sydämesi terveeksi, niin terveeksi. -- Ah, rakas Hedda! Meillä
on ollut pienessä kodissamme rauhaisa, ihana jouluaatto."
"Jumalalle kiitos kaikesta, oma rakkahin Roosani", sanoi vanhempi
sisar. "Vaikka koettaa, eipä hylkää Herra. Kenties Hän suo sinulle
jälleen terveyden kalliin lahjan."
"Kenties", sanoi Roosa, ja hänen kiitollisissa katseissaan kuvastui
puoleksi surunvoittoinen, puoleksi kirkastettu ilme. "Jumala on hyvä.

Hän meille uskon, Hän meille rauhan antaa."
Tyynenä ja rauhaisana sulki yö helmaansa vanhojen siskojen
yksinäisen majan, jouluyö tuikkivine, kirkkaine tähtineen, joka
tuudittaa väsyneen ikuiseen lepoon.

Mies ja vaimo
Jouluilta oli kohta käsissä, aikainen hämärä oli jo tullut. Suomen
pääkaupungin suurimmilla kaduilla oli pitkin päivää vallinnut vilkas
liike, eikä vieläkään sanottavaa aukkoa näkynyt jouluostoksillaan
vyöryvässä ihmisvirrassa.
Siinä, jotenkin syrjäisessä kaupungin osassa, johon vähäinen
kertomuksemme vie lukijan, ei liike tosin ollut niin vilkasta, mutta
kumminkin näki kaduilla liikkuvista, että heillä oli vielä paljon
toimitettavaa, ennenkuin voivat sanoa olevansa valmiit
vastaanottamaan iloista jouluaattoa.
Ylhäällä vaatimattoman kivitalon kolmannessa kerroksessa oli lamppu
muutamassa kadun puoleisessa huoneessa jo sytytetty. Akkunaverho oli
vielä ylhäällä ja me näemme kalpean ja riutuneen, mutta vielä nuoren
naisen kumartuneen viehättävän ja hienon, valkoisesta silkistä tehdyn
peleriinin ylitse, jota hän reunusti joutsenen untuvilla.
Huoneessa oli kaikki hiljaa. Seinäkellon yksitoikkoinen tikuttaminen ja
silkkikankaan kuhina teki äänettömyyden vieläkin syvemmäksi ja
painostavammaksi. Mutta nuori ompelijatar ei sitä näkynyt huomaavan,
kiireessään ei hän tarkannut sitä sekavaa melua ja astumista, jota kuului
viereisestä huoneesta, pienestä salista vaatimattomassa huoneistossa,
jossa nuori vastanainut koulunopettaja vaimoineen asui. Jos hän
tarkkaavammin olisi kuunnellut melua, olisi hän älynnyt, että siellä
parhaallaan siirretään huonekaluja ja että sinne kannettiin jotakin
raskasta esinettä.
Mutta, kuten sanoimme, ompelevan naisen koko huomio oli kiintynyt
työhön, jonka hän keskeytti vaan muutamaksi sekunniksi heittääkseen

rauhattoman katseen seinäkelloon, jonka viisarit herkeämättä siirtyivät
eteenpäin.
Huonetta lähemmin tarkastaessa näkee helposti, ettei nuori nainen asu
siinä yksin. Pöydällä uunin vieressä on piippu tupakkakartuusin
rinnalla, kenkäpari pilkistää esiin vaatekaapin takaa ja naulassa oven
suussa riippuu haalistunut miehen kesäpäällystakki. Nämät esineet
omistaa uutteran ompelijattaren mies, jonka kanssa hän kaksi vuotta
sitten meni naimisiin, jättäen siihen aikaan varakkaan ja sivistyneen
kodin antaakseen koko nuoren sydämmensä rikkaat tunneaarteet
varattomalle alemmalle virkamiehelle, joka oli mieltynyt häneen ja
kiinnittänyt monta tulevaisuuden toivetta siihen rikkauteen, jonka nuori
vaimo aikanaan toisi uuteen kotiin.
Mutta vanha juttu uudistui. Onnellinen kuherrusaika ei vielä ollut
päättynyt, kun odottamattomat suuret tappiot pakottivat appi-isän
vararikkoon, joka raskas isku vei vanhan miehen hautaan, johon vainaja
myöskin vei mukanaan aavistuksen siitä surullisesta tulevaisuudesta,
joka tulisi kohtaamaan hänen rakasta tytärtään. Pettyneet toiveet
suuresta perinnöstä paljastivat vävyn heikon ja kurjan luonteen
kaikessa alastomuudessaan ja muuttivat sen myötätunnon, jota hän
kenties oli tuntenut hellää ja harrasta puolisoaan kohtaan, ilkeäksi
haluksi saada kaikissa mahdollisissa tiloissa osottaa tälle