Jouluvieraita | Page 3

läpikuultavista jääpalasista kokoon pannuilta ja joissa makea
kirsikkamarjaviini, punaisena loistaen, ikäänkuin tulta iski.
"On kuin onkin" -- olihan "meillä" tänäkin vuonna yhtä ja toista
rakkaille lapsille tarjottavaa, ja kana poistui poikasineen saliin, jossa
sitä pakistiin ja naurettiin ja syödä mukellettiin. Katkonaisia lauseita
niinkuin: "juuri tänä aamuna leivotut" -- "ota lisää hyvä Tyyra" -- "kah,
Matissa on miestä nujertamaan vähintäin neljä kiekua" ynnä muuta
ystävällistä pikkupakinaa kuului sairaan sisaren huoneeseen, jossa hän
hetkiseksi pani levähtämään kootakseen voimia jäähyväishetkellä vielä
kerran näkemään nuoria ympärillään. Tällä välin ilahtuneet katseet ja
valkoiset hampaat ylistelivät kaunopuheliaalla tavalla tätien oivallisia
leivoksia kerrassaan maailman parhaimmiksi. Hedda täti oli
nurkkakaapista ottanut täysinäisen pussillisen kiekuja, jotka Anni tänä
vuonna veisi kotia isän ja äidin "maisteltaviksi". Mutta kohta oli käsissä
hetki, jolloin heidän kaikkien täytyy rientää kotia pappilaan, seurassaan
Hedda täti, joka pikaisella lempeällä katseella tarkasti, ettei sisarelta
mitään puuttuisi, sillä aikaa kun hän itse kerran taas viivähtäisi
kotvasen ulkona.
Nyt alkoivat jäähyväiset ja niihin liittyvät terveiset ja kiitoslauseet --
lasten täytyy välttämättömästi ottaa mukaansa matkalle pari

mantelikiekua evääksi, ja rattoisa telme sekä runsas valo huoneissa
houkutteli kanarilinnut yhtymään jouluriemuun, kun se, hyökyaaltojen
tapaisesti kuohahtaen, täytti siskojen hiljaisen asunnon. Tyyra vaan oli
käynyt hiukan vakavammaksi entistään ja piti kauvan Roosa tätiä
kädestä vanhuksen nyt heittäessä hyvästiä erikoiselle lemmikilleen
pappilan lasten joukossa.
Kun nuoret olivat poistuneet huoneista ja keittiössä alkaneet pukea
yllensä päällysvaatteitaan, sammutti Hedda kynttilät, jättäen vaan
yhden kummassakin huoneessa palamaan, sekä toimi tarpeelliset
varokeinot tulenvaaran välttämiseksi. Hän asetti patjat sangen
huolellisesti siskonsa ympärille ja varusti hänen pöytänsä kaikella, mitä
hän mahdollisesti tarvitsisi kahtena seuraavana tuntina sekä suuteli
häntä hyvästiksi otsalle, aivan kuin pitkä matka olisi ollut edessä.
Roosa jäi yksin. Hän kuuli, mitenkä iloinen temmellys keittiössä
vuoroin kiihtyi ja vuoroin asettui. Hetkiseksi syntyi hiljaisuus, kaksi
ihmistä puheli hiljaisella äänellä keskenään. Sitten kuului Hedda
käskevällä mutta samalla iloisella äänellä sanovan: "Kas niin, tulkaa
lapseni! Minä olen Tyyralle sen luvannut. Sitten saamme tietää kaikki."
Heti sen jälkeen porstuan ovi suljettiin, lasten hiljaa keskenään
kuiskaillessa, ja pian saattoi taas kuulla iloisia nuoria ääniä seuran
poistuessa pihalta.
Ääneti ja vanha sydän täynnä iloa katseli Roosa rakasten lasten pieniä
joululahjoja ja ummisti juuri silmänsä, kun salin ovi hiljaa aukesi ja
Tyyran tuttu ääni, kärsimättömyydestä hiukan vapisten, kuului
virkkavan: "Elä säikähdä, hyvä Roosa täti, tämä on Tyyra", jonka
jälkeen nuori tyttö, valkea karvalakki päässään, riensi vanhuksen luo,
istahti sängyn laidalle ja sulki Roosan käden omiinsa. Painaen
punastuneet poskensa niitä vastaan hän lausui: "Minulla oli sinulle
vielä, rakas tätiseni, pieni joululahja, ja toivoisin, että sinä siitä pitäisit
oikein paljon."
"Rakkain, kiltti Tyyrani, itse olet paras joululahjani", kuiskasi vanhus
lempeästi luoden samassa tyttöön hellästi kysyväisen silmäyksen.

"Entäs tämä sitten", lausui Tyyra aivan hiljaa ja asetti pöydälle vuoteen
ääreen puitteilla varustetun valokuvan, "tämä on minun oma rakas
sulhoni!"
"Lemmikkini!" huudahti Roosa melkein nuoruuden ilolla ja kohousi
patjoiltaan istumaan. "Tyyra, lapseni! Jumala siunatkoon teitä
molempia! Miten kunnon mieheltä hän näyttääkään!"
"Niin, eikö totta, pikku, kiltti tätini. Mauno on paras poika maailmassa",
ja niin hän kertoi ihan hiljaa, aivan kuin peläten, että koko maailma
kuuntelisi hänen puhettaan, mikä hänen sulhonsa nimi oli, ja mitenkä
he, Tyyran oleskellessa viime syksynä Helsingissä, olivat toisiinsa
tutustuneet ja menneet kihloihin, mitä hän oli ja miksi hän aikoi, ja
ett'ei kukaan paitsi isä ja äiti asiasta tiennyt, ei sisaruksetkaan. Mutta
tänä iltana, tunnin kuluessa, Mauno saapuisi pappilaan junalla, ja silloin
kaikki saisivat sen tietää, mutta Roosa tätihän ei saisi olla viimeinen, ja
siksi oli Tyyra niin asettanut, että hän silmänräpäykseksi oli jäänyt
muista jälelle.
Roosa katsahti äidillisen hellästi nuoreen tyttöön, joka heikosti
valaistussa huoneessa onnesta säihkyvin silmin istui. Tuon tuostakin
teki vanhus joitakin pieniä kysymyksiä, jotka nekin ikäänkuin lisäsivät
Tyyran onnellisuuden mittaa, ja sitten hän kauvan katseli nuoren
miehen kuvaa, hyväellessään Tyyran kättä. Vihdoin hän lausui
enemmän itsekseen kuin nuorelle morsiamelle: "Mauno, niin, Mauno
on hänen nimensä. Tahdotko, Tyyra, rakas lapseni, avata lapepiironkini
ja tuoda minulle sieltä tuon pienen keskimäisen laatikon!"
"Varsin mielelläni, täti kulta!" vastasi Tyyra, ja pian olikin pieni
laatikko vanhuksen käsissä. Sen pohjalla huomattiin muutamia
kellastuneita kirjeitä, joiden päälle pienehköjä koteloita ja rasioita oli
ladottu.
Roosan kalpeat kasvot punehtuivat hiukan, hänen ottaessaan
hermostuneesti vapisevalla kädellä kotelon ja avatessaan sen, jolloin
hienosti maalattu nuoren miehen pienoismuotokuva tuli näkyviin.
"Katsohan, oma lemmikkini, tässä näet sen, joka on ollut minun

Maunoseni."
"Täti kulta", oli kaikki, mitä Tyyra saattoi sanoa, hänen äänensä mitä
suloisimmasti sointuessa. Hän katseli ryhdikkään nuorukaisen
muotokuvaa, nuorukaisen, joka siinä kuoppa poskessaan ja lakki
vallattomasti niskaan työnnettynä, rohkein silmin katseli maailmaa.
"Mauno oli köyhä, minä olin silloin rikas, hyvinkin rikas", jatkoi Roosa.
"Minun isäni ajoi hänet pois, ja meidän lyhyt unelmamme onnesta oli
teille tietämättömille hävinnyt. Me pidimme kuitenkin niin
sydämellisesti toisistamme, Tyyraseni. Siitä on nyt piankin 35 vuotta
kulunut. Minä surin katkerasti, ja terveyteni murtui vähitellen. Hänkin
sortui -- sortui tavallaan ja kuoli nuorena nuoren tytön ikisuruksi ja
lakkaamattomaksi kaipaukseksi; tämä tyttökin verkalleen lakastui ja
kuihtui. -- Näetkös, pienoiseni, tuossa toisessa kotelossa huomaat kaksi
sormusta.