Joululahjat | Page 5

on

kuuma tänään! Olisin halusta jättänyt sadetakkini kotia, mutta mamma
vaati minua ottamaan sen mukaani illan vuoksi. Hän arveli, että ilma
kävisi kosteaksi. Ehkäpä tuo Terttu eli Kerttu, tahi miksikä häntä
nimitit, ottaisi kantaaksensa tämän, kun antaisin hänelle pienen
juomarahan."
"Mitä tuumitkaan!" huudahti Mandi.
Elias katsoi harmista säihkyvillä silmillä Helmiin ja lausui: "Te olisitte
todellakin hyvin kohtelias sille tytölle, jolle me olemme koettaneet
hankkia lepopäivän. Kantaa teidän takkianne, se ei saa tapahtua! Ennen
--".
Hän ei saanut jatkaa, sillä samassa Kerttu jo tuli. Hän oli niin sievän,
iloisen ja raittiin näköinen, että sekä Helmi että Nanni ihmeekseen
häntä katselivat. Pieni veitikkamainen hymy hänen huulillaan lisäsi
myöskin hänen kauneuttaan. Kerttu oli kuullut loppu-osan noitten
nuorten keskustelusta ja sepä hiukkasen häntä nyt huvitti.
Mandi esitti kumppaneillensa Kertun ja sitten läksivät matkalle. Tiellä
lisääntyi heidän seuraansa vielä kolme nuorta herraa.
Kun vähän matkaa olivat kulkeneet, sanoi Kerttu hymyillen: "Ehkäpä
minä saisin kantaa Helmi neiden takkia; minulla kentiesi on vähän
enemmän voimia."
"Ei, ei suinkaan, mitäpä te paremmin jaksaisitte."
"Kyllä maar, eihän minun ole ollut vara elää niin hienosti kuin teidän."
Helmi oli aivan häpeissään, mutta nuoret herrat riensivät ottamaan
hänen takkinsa ja Helmi unohti pian tukalan asemansa siitä ilosta, että
herrat kilpailivat hänen takkinsa kantamisesta.
Kun Luusooriin tulivat, alkoivat he krokettia lyödä ja sitä tehtyänsä
vähän aikaa, rupesivat kahvia juomaan, ja sitten leikkivät taas siksi, että
oli aika lähteä kotia. Hauskaa heillä oli ollut, eikä kukaan enää
muistanut, että Kerttu oli vain "matamin tyttö", sillä hän oli niin sievä

ja herttainen, niin viehättävä, että sekä herrat että naiset häneen
mieltyivät.
Muut herrat paitsi Elias, menivät saattamaan Helmiä ja Nannia heidän
kotiinsa. Elias, joka seuraavana päivänä oli muuttava Porista, läksi
kotia suorastaan, mutta Kertun hän kuitenkin saattoi hänen äitinsä luo,
jotta samalla saattaisi jäähyväiset sanoa.
Tultuansa Teinin lesken luo, ei tämä ollutkaan etukammarissa. Kerttu
käski Eliasta istumaan ja meni äitiänsä keittiöstä etsimään. "Minä tulen
oitis, pesen vain käteni ensin ja pistän puhtaan vyöliinan eteeni", sanoi
äiti, joka oli perunoita kuorimassa. "Panen teevettäkin tulelle ensin,
ehkä se kyllä hyvältä maistuisi".
"Ei hän joudu viipymään."
"Soo, soo, no, kyllä minä pian tulen."
Kerttu meni jälleen Eliaalle seuraa pitämään. Elias istui pöydän ääressä
ja katseli ruusua, joka siinä kukki, sekä sanoi, kun Kerttu tuli: "Kuules,
anna minulle muistoksi tuo puolipuhjennut ruusu. Minä tulen joskus
vaihettamaan sitä täydesti puhjenneeseen, jos saan."
Kerttu otti sanaakaan sanomatta kukan ja antoi sen Eliaalle.
Kun äiti tuli sisälle, oli ruusu Eliaan napinlävessä. Äiti kiitti Kertun
puolesta kaikesta siitä hyvästä mitä Elias oli osottanut Kertulle ja sitten
sanottiin jäähyväiset.
Seuraavana päivänä läksi tirehtööri perheineen pois ja kauppias P. tuli
hänen sijaansa.
Teinin leski oli taas tavallisissa toimissaan ja Kerttu ompeli
liinavaatteita Erkille, mutta neula, jolla hän tavallisesti ahkeraan työtä
teki, lepäsi nyt välistä hänen käsissään ja hän istui miettiväisenä.
Vihdoin aukaisi hän akkunan. Kesätuulonen suhahteli sirenipuitten
latvoissa -- se suhahteli niin kummanlaisesti Kertun mielestä.
Kuiskailiko se: "hyvästi, iäksi hyvästi!" -- vai kuiskasiko se: "hyvästi,

me tapaamme toisemme jälleen!" -- tästäpä ei Kerttu saanut selkoa.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- -- --

III.
Neljä vuotta on kulunut siitä, kuin ensi kerran tulimme Teinin lesken
tuttavuuteen. Samalla paikalla, samassa huoneessa kuin silloinkin
hänen tyttärensä nytkin istuu ompelemassa, ja kiire hänellä näkyy
olevan. Joulu lähestyy ja hän ompelee joululahjoja. Erkki on pappina
Hämeessä. Hän on jo kolmatta vuotta ollut naimisissa ja Erkin pikku
Mannelle Kerttu ompeli vaatteita, niin somia ja sieviä, että iso-äiti
oikein halasi nähdä sitä pientä olentoa, joka niihin oli pukeutuva.
Erkiltä oli tullut kirje, jossa pyydettiin että äiti ja sisar tulisivat joulua
viettämään hänen kotiinsa. Teinin leski luki tavan takaa tuota kirjettään,
siinä oli hänen mielestään aina jotakin uutta. Nytkin hän taas sanoi
Kertulle: "Kuules, tyttöseni, mihinkä laskit Erkin kirjeen, en muista
oikein, mitä hän kappalaisentilastaan kertoi".
Kerttu nousi heti ja toi piirongin-laatikosta kirjeen. Äiti asetti silmälasit
nenälleen sekä luki:
"Äiti rakas!
Tulkaa nyt jouluksi Kertun kanssa katsomaan meitä -- katsomaan oman
poikanne kotia, ja tuota pientä pojanpoikaanne, jota juuri opetamme
sanomaan "Mummo". Pikku Mannen huulet ovat jo monesti aivan
pitkällä, kun hän niin sydämmestään koettaa oppia kalliin äitimme
nimeä mainitsemaan, mutta ei se vielä häneltä käy, vaan kun äiti
muutaman päivän täällä on ja välistä häntä polvillaan pitää, niin hän
varmaankin oppii Mummoa huutamaan.
Annini on kovin iloinen siitä, että nyt vihdoin saamme pysyä
alallamme, kun meillä on oma kappalaisentila, enkä minäkään ole
vähemmän tyytyväinen. Kuinka iloiseksi äiti tuleekaan, kun näette, että
Jumala on siunannut köyhän poikanne niin, että hänellä nyt on talo,

karjaa ja kaikkea tarpeeksi. Vaimoni on sellainen toimelias pastorin
rouva, että kaikki emännätkin hänestä pitävät -- --."
"Voi, voi, tuota Erkkiä -- kaikkia hän nyt puhuu huvitellaksensa minua.
Sellainen hän juuri on kuin ennenkin. Mitäpä se poika mummon nimeä
osaisi sanoa, kun ei vielä ole edes nähnytkään. Lieneekö tuo Annin
näköinen vai Erkinkö. -- Kylläpä olisi hauska nähdä! Hm, kauniit ovat
molemmat, tulkoon sitte