Jouluilta | Page 5

äänsi: »Kultani, huonees tää,
salakätkösi sun, jätä hetkeks, katselemaan huvituksia käy, iloleikkejä
pirtin; näät, miten aihe se pieninkin voi riemua tuottaa. Pistoli vanhus
kai siell' istuvi piippua polttain, mielissään, hymysuin, vain meillä on
itkua täällä; taistelumuistoineen rikas on hän, sauhuja kiskoin: köyhiks
jäämme, me rikkaat, joill' on kaipio vainen. Lähde ja kartuta riemua
tuon; kun taaria tuopin hälle sä suot, ilokatseen saat, joka loistavi
sieluus. Mielipä sinne mun ois, mut jättänen nyt sinut yksin, silmäsi
synkistyy, joka nyt niin seesnä jo hohtaa, vaivatkin runotyön ois
menneet hukkahan aivan. Turviin lapsesi jään, jos valveutuu, heti
huollan; tuudita en, sun tyyliis, suukon saa sylivauva kohta ja
hengähtäin puvun uuden lämmitän illaks. Siistinä, hienona näin, ei hän
sua kaivata tiedä, hentoa hellin vain, kuin kasteenhelmeä kukka.»
Lausui näin. Sulosuin toki vastasi lempeä sisko: »Toistepa, oi! Tänä
iltana työs on kaikkia hoitaa, kaikkeen joutua, kaikkia muistaa. Mulle
jo, armas, kyllin soit, mitä vailla ma viel' oon, suo tämä tässä.»
Haasti ja lapseen uinuvahan vain viittasi, jatkain: »Tää on siskosi lohtu
ja viihdyke; suottapa toista etsisi äiti. Jo henkäys tuon saa mieleni
rikkaaks kaipuussaan; vain katse, ja kirkastuu sydän öinen!»
Vaan yli pienoisen, rusoposkin siinä mi uinui, painoi nyt kiharaisen
pään kuustoistias impi, katseli hetken vait sekä vihdoin kuiski ja lausui:
»Äitisi lohtu, sa uinu ja jää vain äitisi turviin, mutta jos itkevi taas hän,
valvene, vieno, ja koska kielesi haastele ei, puhu silmin tenhoavaisin:
'Maammoni, pitkä ja raskas tie mun vielä on eessä; itkuja kyllä mä saan,

vaan mistäpä riemua, rauhaa, äidinsilmä jos ei tule mieleen. Suo hymy
armas, koituva on hymy tuo surupäivinä lapsesi hoivaks'!»
Haasti ja sormenpäin rusoposkia uinujan armaan hiljaa koski ja pois
kuin kukkastuoksu jo häipyi.

KOLMAS LAULU.
Metsäin puut Hän verhovi, Hän jyvän ankean linnun löytää suo: Hän
vastakin on mua auttava vielä.
Pirtiss' istui vain sotavanhus, juttuja juontain, piippua poltti ja kansallen
sotakummia kertoi, kunnes loittoni hän tarinoiden Turkkihin asti.
»Turkin», virkkavi vain, savupilveä työntäen kattoon, »tunnen kuin
takataskuni, vaikk'en taisteluteiltä. Leiriss', aina kun iltaisin
pakinoitihin ennen, urhot, kaukana taistelleet, teki selkoa maasta,
muistaen kauhukseen sen kansan hurjia töitä. Seid Ali, Mustafa bei ja
Kapudan pasha ja Achmed, -- ääniäkin, mihin ihmiskiel' ei äkkiä taivu,
-- mainittiin sekä myös, miten uhmien uskoton elää. Turkasihin, kuin
vaskeen, ei pure luoti ja miekka; lyöty jo maahan, karkaa päin kädess'
säippyräsäilä, partaa puistavi vain, kuin leijona riehuen jälleen.
Taistoss' armoa pyydetä ei, ei anneta myöskään; onnipa sen, kuka
kaatuu: ei toki polteta miestä! Juhlia viettäissään jumalilleen siellä he,
nähkää, joukon vankeja tuo, pikiverhoon käärien kunkin; syttävät
ilveekseen nyt liekkiin nuo muka soihduiks. Unta ma näin monet yöt:
tuliroihuna rintaman eessä loimuavan näin kapteenin sekä poikani
rakkaan; valvoen aattelin öin: suru etsii kaikkia meitä.»
Haasteli näin. Mut kuunnellut liki usta jo hetken huomaamatta ja vait
oli lempeä Augusta neiti. Taisteli rinnass' immen murhe ja nauru. Kun
astui äijän luo, hänen nuhteessaan soi leppeä harmi: »Vaiti jo, Pistoli,
hyi, suunpieksijä, jouluna näinkö kammoja kertoo mies, vain julmia
juoruja syöttäin? Älkäähän, kun toiste se taas vie meille jo tienne,
porraspuilla ma tervehtää ilomielin en aio. Enpäs! käyn veräjälle ja,
torjuin luota jo kaukaa, huitoen huudan vain: Pois täältä, te turmiolintu!
Turkkiin pois! palot ihmisten suo lämpöä siellä; tääll' ei ruokaa saa; ei

keitetä; pois, ohi menkää!»
Naurahtain toki vain sotavanhus vastasi tuohon: »Neiti, te älkää nyt; ei
vaaraa! myös toki heillä tunteet Turkiss' on, vaikk' ois petomaisia hurjat.
Peikot julmemmat sodan aikana tääll' oli meillä, tappeli mustat
bashkiirit sekä kalmukit inhat, verta he imuin joi, koni-luuskain raatoja
söi he. Ryyppyjä kun rumat otti ja tyhjiin pulloa lypsi, nosti he vain sen
pohjaa, pää ei taipunut taapäin; häijyjä näät ei estellyt nenän nirppu, mi
siinä, kurkkien otsaan päin, jäi pullon kainalokohtaan. Silmät kiiluivat
sysimustina päässä, ja säihkyin hiilet nuo kipunoivat, suu kuin lekkuva
uuni hohkui ammollaan; kävi luontoon rintaman eessä, kun nämä,
ratsua kiidättäin, tuli kiljuen kohti.
»Maaliskuun oli ilta ja maass' sota syttynyt äsken, eess' oli rauhasa yö,
kun päivemmällä jo löimme kaikoksiin veripäin kasakoiden
partiojoukot. Taistelukenttää kohti ma hiivin ryöstöhön yksin,
saadaksein kukaties rahariunan kaatunehilta, tai hopeaisen vyön, tai
muuta, mi kelvata voisi. Paikkahan ehdin, miss' oli kiihkein tappelu
käynyt. Ruumiit maass' oli vierekkäin; väsymättä mä etsin, vaan ne jo
tyhjiks ryöstelleet oli kulkurit tienoon. Harmissain jätin etsimiset ja ma
metsähän astuin, oikaistakseni leiriin päin, kun pensahikossa taas näin
kaatunehen, sekä jälleen toivoni elpyi. Kuljin päin; kasakanko ma nään?
Ei, hirviön inhan, lyödyn kalmukin näin. Sula-hangen mättähikössä,
vieressään hepo kuollut, julmana, liikkumatonna mies oli pitkällään,
verinaamaa kääntäen ilmaan.
»Luontoa melkein karmi, ja pois ma jo väistyä aioin, vaan puku häll' oli
oiva, ja myös siniröijy se loisti, pullon maksava kai, jos möitkin
tuttavahintaan. Muiden saaliiks en toki jättää moista ma voinut, vaan
minä, rientäin luo, ruman niskaan kiinni jo tartuin. Kuolleeks luulin
tuon, mut miehen päätä kun nostin, tuskat sai hänet taineistaan, ja ne
aukeni, silmät. Tuijottain hän parkasi, voihki ja haasteli vuoroin.
Tuskat,