Jouluilta | Page 6

voihkinat ymmärsin, vaikk'en, mitä solkkas; mun kävi sääliks
tuo, joka siin' oli hylkynä kaikkein kuolinhetkenä nyt, vaikk'
ihmislapsena syntyi. Röijyä hältä mä siis en voinut, saattanut ottaa,
vaan kun turkin näin satulassa, sen irti mä päästin, puin hänen ylleen
sen, ruho-raukkaa verhota koittain.

»Kääreisiin verihaavat pään kun viel' olin saanut, ruumiin siirtänyt
ontostaan, likipälvehen nostain, istui hän, mua silmiin katsoi, parkuen
ääneen, kuin mitä viel' ois kaivannut. En viipyä voinut, vaaroja toi, jos
kauemmin saloss' yötä mä valvoin; pulloni, viinaa täynnä, mä siks vain
sieppasin esiin, join sekä kalmukin uupunehen myös juoda ma käskin:
'Tuost' ota lämpöä, kumppani! Juo, ole mies, älä kilju, kuolla sa voisit
huonommin kuin suullasi pullo!' Näin minä lausuin, värjyin hän heti
oikasi kättään, pulloon tarrasi, joi sekä vilhui sikkarasilmin. Vaan kun
pullostain joka tilkan mies oli juonut, vait heti pään pani mättääseen ja
jo tyynenä nukkui.
»Leiriin taas pian sain, taas lähtöön rumpua lyötiin; sääntönä meill' oli
tuo: myös voittainkin piti väistää! Matkaan järjestyi väki kaikki, ja
kulku se alkoi. Kyllä mä nyt viluss' yön sain muistaa siinä ja tietää, ett'
oli pulloni tyhjä; ja närkästyin typeryyttäin, kun minä, herkkänä
horjahtain, olin akkana ollut. Vaan toki loppui yö, taas valkeni aamu, ja
taistot seurasi taistoja taas; veri juoksi, ja nouseva päivä uusia huolia toi,
pois unhoon jäi pian vanhat. Saapui näin kesä taas, kesä kulki, ja
seurasi syksy.
»Menneet nuo oli jääneet taa sekä kestetyt aiat, muistostain oli
hälvennyt kevät taistelutöineen, kuin lumihanki, mi pois suli, järveen
jäljeti juosten. Mielessäin oli tuo vain: puolustaa oma henki, -- miehenä
taistellen, myös vierusmiestäni auttain, kestää päivän työt sekä iltaan
päästä ja rauhaan. Kerran yöllä mä jäin, kun joukkoja uhkasi vaara,
vartiotoimeen unhoksiin. Etähällä ja yksin seisoin, enkä mä huomannut,
kun pois meni toiset. Valkeni aamu, ja kaikki ma näin. Viha päähäni
pyrki, harkita koin kahapäin, joko puikin tieheni, vaiko jään sekä
kuolen paikallein. Oli vaikea vaali; mieluummin toki sai vihamies mun
surmata, kuin ma, karkuun lähtien, kuolin luotiin kumppanin ehkä;
vartiopaikkaan jäin siis, vartomahan vihamiestä.
»Harvoja vain tuli ensin. Kolmen jääkärin näin mä viidast' ilmenevän;
minut äkkäsi nuo ja he tähtäs, ampui, vaan ohi kaikki; ma nahkani
huomasin ehjäks, julmana jännittäin hanan, ammuin, sattuen yhteen.
Vimmaan laukaus sai nuo toiset kaksi, ja tullen pistimin oikaistuin,
mua kohti he hyökkäsi kostoon. Taistelu alkoi, selviydyin mä, ja

henkeni säilyi. Toinen heistä jo maass' oli, haavoitettuna kuoloon,
taistoon pystymätön, ja jo alkoi uupua toinen. Pyssyä heiluttain, yhä
puolustautuen, seisoin voitonvarmana vain, kun ratsasparvi se kaukaa
kiitäin karkasi päin, avunantoon joutuen heille. Mennyt mies olin nyt.
Pian paukkui pistolit, tuiski luodit ympäri pään kuin paarmat; polveni
silloin äkkiä murskasi luoti, ja siit' elinaikani onnun. Horjuen seisoin
vain, vihamiehiä surmata vielä tahdoin kaatuissain, kun luokse jo
johtaja joukon kerkesi hurjine ratsuineen, kädess' iskevä miekka.
Lyöntiä varroin pää kumarassa ja säikkyen nostin pyssyä turvaksein,
mut kas! hän, hilliten iskun, heittäytyy satulasta ja joukon käskevi
seistä, ulvoen itkee, kaulailee mua; kyynelet tulvii, vierien virtoinaan
yli mustan, hirveän naaman. Kummastuksin kaatunehen näin kalmukin
eessäin, tuon, jota hoivata koin, hädän aikaan auttaen yöllä.
»Helppohan iskeä ois hänen ollut, kiihkoa täynnä hurjana tullessaan;
mikä esti, ja miks käsi herpos? Ihmistunne se hälläkin näät oli pohjana
luonteen, kiitollisuus, joka muistaa voi; vihan äkkiä voitti rakkaus,
tyyssijanaan myös tuonkin sykkivä rinta. Tuskin lastahan niin isä
hoitavi, kuin mua hoiti töykeä tuo; koko leiriin hän heti ryssien tietoon
saattoi työni, ja minne mä vain nyt vankina saavuin, arvoa, tuttuja sain.
Myös kenraal' ylpeä itse loi hymykatseen, kun sivu kulki, ja voi mua
olkaan lyödä ja vointia tiedustaa, sekä kuinka ma viihdyin. Luonapa
vertaisten mua kestittiin. Pala parhain ain' oli mun, lihavoitua mun piti,
syödä ja juoda; niinpä mä päiväni parhaimmat näin vankina juuri.
Huoleti olkaa siis; myös Turkiss' ihmiset elää.»
Näin sotavanhus juttua laski, ja kaikki ne häntä kuunteli kummissaan,
mut kohta jo leppynyt impi määräsi illan kestinnät sekä jätti jo pirtin.
Rientävi hän pihamaalle ja käytyä polkua seuraa, vaivoin löytäen tien
ohi nietosten pimeässä; päätalo vihdoin eessä kun on, hän nostavi
päätään, huomaa -- tottako tuo on? -- vieraan saapuneheksi; vielähän
orhit höyryävät sekä kuomu se siin' on! Poikkesi ihmeissään hän
syrjään, ei toki saliin lähtisi suoraan, vaan sisäsuojiin keittiön kautta,
hiuksia järjestääkseen, kun salin uljahan uksi aukeni siinä, ja hän heti
taaton tunsi, mi pauhas: »Lyhtyjä tuokaa, hoi! Joko taas on kartano
tyhjä? Miks ei kamssuja kapteenin toki nosteta reestä?»

Näin hän huusi, ja riemuissaan kuustoistias impi tunsi jo aavistuksen.
Jättäen tiet, läpi hangen oieti portaillen hän taaton luo tuli juosten.
»Ken se on tullut?» värjyen ääns. »Isä, virka jo joutuin! oi, älä kiusaa
kauemmin; jos luuloni pettää, murhe jo murtaa mun. Sano varmaan,
onko se Aadolf?»
Ääneti vanhus vain käsivarrest' tyttöä otti, renkein touhuavain työt
määräsi vielä ja saliin lapsen vei. Ilon yllätys ilmi jo puhkesi, huuto
huulilt' armahan immen soi; hän seisovi viipyin, katsovi vain hymysuin,
mut silmäss' ui helokyynel.
Tullut siis ikävöity jo on, kuten arvasi oikein! Reimana