Jouluilta | Page 4

murhe hiipivi pois, sun poskesi taas on kukkia saava. Hyi, vai kohdata
noin, kuin kuihtunut eukko, sa aiot miestäsi, tullessaan pää Turkin
naisia täynnä! Naurahdat? Hui hai, ota itsees vain! Itämailla ei elä villit;
hehkua tunteen siellä ja hurmaa, silmäin säihkyä on, maan päällä on
auvoja taivaan. Kirjoja luin: ota Moore tai Irving, tutki Alhambraa,
verta ja kahleit' et sydämessäsi aattele silloin, pelkäät ehkäpä vain, ett'
yltiöriemuhun armaas Pohjolan unhottaa sekä murheisen kotisirkun.

Hetkeks jos, surut unhottain, mua kuulla sa tahdot, niin luen laulun vain,
mihin aiheen antavi Aadolf; haaveiluks et saa sitä väittää; -- niin kävis
seikat, jos hän vangiks jäis; itämaista on kaikki ja totta.» Lausuen näin,
sirolehtiä kirjoitettuja impi auki jo kääri ja poskillaan puna viehkeä
alkoi:
Viestit kulkee seraljissa; haltijatar haaremissa, uinumaanko jäät?
Saapui kirje sulttanilta: »Seidi! pylväskaitehilta, sulttanitar, juhlasaaton
näät.»
Aamun tenhoon, häätäin häivän, nousi kultakehrä päivän yli Bosporin;
kauniimpana hohti helyin, sädeloiston kimmeltelyin parvekkeella tähti
haaremin.
Sulo silmä väikkeen vienon tuikahtaa soi yli tienon; juhlat alkavat.
Minne katsoi, kansaa kiehuu, venheet liukuu, purjeet liehuu, elää,
liikkuu salmet, rantamat.
Mistä riemu, jok ei laannut? Lippu Mahmudin on saanut voiton
ylvähän: Viel' on maassa tarmon jänne, taisto päättyi, orjiks tänne
riemuin tuodaan vangit Venäjän.
Kalvas joukko tulee tuolla! Vaaran, taiston tiellä kuolla tyynnä tohtis
tuo; kahleissa nyt joukko vankein allapäin käy mielin ankein, yksi
vainen uhkakatseen luo.
Tiuskiessa vartijoiden, kahleissaankin kauhuks noiden, urho nostaa
pään. Jalot piirteet synkistyvät, säihkyin leimuu silmät syvät; surmaa
uhmas viha ylvään tään.
Kiihtyin kansa työntyi kohti, katsehissa kiukku hohti, uljast' uhaten;
mutta parvekkeelta lähti vienona, kuin tuikkis tähti, säde silmän,
vankiin kiintyen.
Seidin sydän vuotaa verta; noinpa hänkin vietiin kerta
synnyinmaastahan, Serbian laaksoin lapsuusko'ista, satakielten
ruusustoista, onnestansa mailta Moravan.

Povi nousee, posket palaa; »Katsos vierasta!» hän salaa virkkaa
orjalleen. »Kahleen kantajaks ei totu valtakotkan vapaa rotu, lentää
tahtoo yli maan ja veen.»
»Urhon vapaaks saatan varmaan: eläköön hän eestä armaan, maineen,
synnyinmaan!» Lausui, rinnass' into hellä, laittoi ruusulehtisellä
puolisolleen kainon viestin vaan:
»Saakoon kera ruusun tuokseen Seidin huokauksen luokseen uljas
valtijas: mainees hurmaamana, kulta, pyytäisin mä hetken sulta, jotta
kiittää saan sua juhlastas.»
Näin luki; siskoon hän salavihkaa vilkasi, lausuin: »Et sinä jännity, et
kysy tietoja! Kas, tämä ensi lauluni päättyi näin, ois toinen kuultava
vielä. Haasta jo, vaiti sa jäät, sano tottakin, onko se sievä? Kaikki se
täydelleen kuin kirjoiss' on. Ihan uutta juhlan juoni se vain on,
sulttanitar sekä vanki. Nyt taas kuule ja suutelo suo, kun loppuhun
ehdin.»
Haarem-puiston vehmastoista tie käy majaan, miss' ei loista ihmeet
taitehen, ruusustoon, jok' idän kesään kukkiin puhkes, piilopesään sulo
rauhan, templiin sydämen.
Siellä luopuu valtikastaan valtijas, ei ota vastaan loiston kunniaa;
hourisuukot, simahuulet, balsamiset tuoksutuulet, lempi, lempi siellä
odottaa.
Jos hän väsyy vallan vaivaan, haaveiss' illan tahtoo taivaan nähdä
profeetan, nähdä tunteen keväät hennot, tuta muistot, toivon lennot, käy
hän aina kukkasmajahan.
Sinne tarhaan sulo tuokseen Seidiä hän vartoo luokseen, vastattuaan
noin: »Sulttanitar, vilveess' ehtoon sen luo tullos ruusulehtoon, ken sun
kirjees luki suuteloin.»
Vuorten peittoon päivä vaipui, pilven purppurat jo haipui taivaanrannan
taa; kuu luo salmeen valosillan, laulaa satakielet illan. -- Joudu, Seidi,
herras kaihoaa!

Saapuu hän, kuin virva väikkyin, vait kuin yö, kuin kauris säikkyin
puolisonsa luo; käskijänsä katseen eessä polvistuu ja heljän seessä
hunnun häivän kasvoiltansa luo.
Poskilla on puna hienoin, silmäss' säihkyy hohtein vienoin kyynel
kuulakas: »Onniko vai tuska toi sen?» syliins' saaden puolisoisen, hiljaa
hältä kysyy valtijas.
»Auvoni!» hän huokas haastain, »lapsuuspäiväin mielimaastain viel' on
muistossain impi-ystävä, mi kukkaan hetkeks puhkes, häipyi hukkaan;
*Serbian ruusuks* sanottiin hän vain.
»Kukkain kuu jo talven liensi, ristin eestä taistoon riensi urhot Serbian.
*Serbian ruusun* punalehti kelmetä jo ennen ehti, kuin ne kuihtui,
kukat kunnahan.
»Luona hopeaisen Savan vaipui tuskiin sydänhaavan hautaan hiljaiseen.
Yksi tiesi sen, oi armas: pakahtui tuon immen parmas, kun toit tänne
sulhon orjuuteen.
»Riemuhuudot kun soi sulle, murheita toi mieleen mulle juhlan päivä
tää. Kevät sydämen on arka, siksi itkee Seidi parka, siitä, herra,
kyynelet on nää!
»Missä leimuu Pohjan liesi, riutuu nyt, kuin hän, kentiesi murhein
morsian; tänne kyynelkatse kääntyy, anoo armastaan, mi nääntyy,
kauas jääden vangiks voittajan.»
Hiljaa huokas noin kuin tuuli, päänsä painoi rusohuuli rintaan valtiaan.
»Saat», hän voitettuna vastas, »vangin joka suudelmastas: lunnaas,
Seidi, nyt jää lukemaan!»
Idän koi jo kuultaa esiin, aamutuulet Peran vesiin liehuu leyhähtäin;
purjeet painaa mastopuuta, kiitää kohti salmen suuta Seidin vangit
kotiin pohjaan päin.
Kuulijani, sisko kulta, älä runon ylhää tulta etsi laulustain! Astu unten
huvihaakseen: *siskon surut karkoittaakseen, lauloi tyttö laulun kainon

vain!*
Näin luki laulua hän, vain äänin värjyvin ensin, kainona kiiruhtain, tai
henkeä taas pidätellen, kunnes myötä jo tempautui, ja nyt ääni se
helkkyin, vienona soinnahtain, toi hennon laulelon ilmi. Vaan kun
viittasi viimein itseens' siinä ja siskoon, koskettain surut tuon, joit'
tahtoi hellänä viihtää, puhkesi itkuun hän, sekä peittäin silmiä istui.
Lohduntuoja se lohduton on. Luo kätkyen sisko kehkeyneempi nyt ei
toki jää; heti kohti jo kiitäin, painavi suudellen povehensa hän itkevän
immen.
Vihdoin, haastaen hiljalleen, kuustoistias