Jouluilta | Page 3

syrjäss' istuen, kyyneltyin tytär ukkoa katsoi,
miettien mielessään kodin entis-onnea, jolloin riemu ja hilpeys soi: isä
otsall' leppeä rauha siin' oli armaan sees, kuni illan väikkyvä hohde.
Kaikk' oli toisin nyt! Äkäpäisenä, pelkona muiden, harteillaan iän
taakka ja huolta ja harmia täynnä, outo ja vieras vain oli perheessään
isä-kulta. Hapsia harmait' tahtonut ois silitellä nyt impi, suukoin pilviä
häivyttää, jotk' kaihtivat otsaa, jos vain tohtinut ois hän häiritä taattoa
tuimaa. Nyt vain hiipivi luo klaverinsa ja kieliä hiljaa empien koskettaa,
taas äänten haipua antain. Vaan jopa soinnut helkkyin soi, yhä
vaihtelevammin iskevä tahti se lyö, ja jo nuoruuslaulua taaton säistäin
laulavi raikkain suin kuustoistias impi.
Kun sanat innokkaat, nuo muistoon viel' yhä jääneet taistelun-aikaiset,
taas korviin lauluna kaikui, pohjaan joi lasin ukko ja keinuen tahtia
polki. Harmi se häipyi pois, lumo sointuin tenhosi mieltä;
nuoruus-aikojen aatokset heräs, suopea tunne rinnan täytti, ja vihdoin
soi tuon mahtava ääni, säistäen bassollaan, sekä lauluun tyttären yhtyi.
Vaan kun vaikeni laulu, ja sormin leikkivin impi hiljaa hälvenemään loi
vienoja sointuja vielä, nousi jo vanhus tuolistaan. Mut lempeä tyttö,
hoitaen haaveissaan sulosoittoa, ei sitä huomaa, ennenkuin isä, käyden
luo, käden ääneti laski hius kiharoille jo pienon pään. Ilon yllätys
immen valtasi siin', ylös silmän loi hän, katsoen taattoon. Silmäss'
urhon herkkänä näit helokyynelen uivan, syntyissään heti ehkäistyn;
sylihinsä jo hellään sulkevi lapsens' armaan hän sekä lauhana lausuu:
»Lohdun tuoja, sä lähde ja viekota äitiä riemuun, niinkuin viekotit
ilvein mun, mene siskosi luokse, raukan viihdykkeeks sana keksi, mä
en sitä löydä, vaikka ma järkeä jankkaisin juropäin koko illan.»
Haasti ja laski jo tyttäryen; suli lempehen impi, äkkiä varpailleen kohos,
suuteli häntä ja kaikkos.

TOINEN LAULU.
Astu unten huvihaakseen: *siskon surut karkoittaakseen, lauloi tyttö
laulun kainon vain!*
Arkiohuoneessaan, yläkerran kammioss' surren, puoliso kapteenin kera
lapsens' uinuvan istui. Kyynelsilmin kehtoa hän vain souteli verkkaan,
lapsenpiika kun, askartain muka, tuoleja hiljaa siirteli paikoilleen tai
lieden hehkua hoiti. Kaikk' oli vait, yöpöydäll' lekkui himmeä lamppu,
raskas, synkkä ja tympeä vain nyt siell' oli joulu.
Ääneen puhkesi huoahtain toki tyttö jo vihdoin: »Oi», hän lausui,
»onnipa on, kun ei mua raukkaa poika se pyytänyt oo, kun rintani
vaisuna vielä vain omat tuskani nuo, omat onnen-toivehet tuntee. Istuen
yksin voin ikävissäni itkeä joskus, päiväni pitkäks käy, soma ois oma
ystävä saada: -- mieluummin toki kaipuun veet, kuin raastava huoli!
Miltäpä tuntuis mun, jos mulla se ois sotateillä sulho, ja seikka se
itsellein uness' sattunut oisi, minkä mä äskettäin sain uinahtaissani
nähdä. Yö oli päättyvinään; mut viel' yli kartanon usvat synkkiä varjoja
loi, oli syyskesä, puiss' oli lehvät, vaan surun öiset kyynelveet joka
lehteä painoi; kaikk' oli itkua vain, koko luontoa murhe se kaihti. Vaan
etelässä mä pilven näin: veri tummana tullen, taivaanäären täytti jo tuo
sekä päin yhä painui; puistoss' äkkiä näin nyt kapteenittaren yksin.
Säikkyen huusin: 'Tulkaa pois, rajuilma se uhkaa, kiirein suojahan, oi!'
Vait paikallenne te jäitte. Pilvi jo puhkesi, purkautui, -- vaan en näe
vettä! -- ruusuja vihmoi vain, punaruusuja; kuin verivihmein loisti ne
vaan, ja te värjyin jäitte jo kukkien verhoon. Niinpä mä arvelen
itseksein: etelästäpä varmaan nyt veriviestejä saa, -- oat tunteva on
moni rinta!»
Rouva se murheissaan pään kutrisen nosti ja tyttöön katseen loi sekä
tuskain syyt tukahutti ja lausui: »Lähteä hetkeks voit luo muiden
riemuhun illan, leikkiä pirtiss' on, veriviestejä ei tule sinne. Onnekas, oi,
pian itsestäs näet ehkä jo unta myrskyineen ja sa kätköön vain pyrit,
itkien yössäs.»

Lausui näin; huvituksihin illan riensi jo riemuin tyttö, ja yksin jäi kera
lapsen lohduton äiti.
Kauan herkkänä vait oli hän: yhä toivoton aatos kiiteli harhaillen, suli
riemuun entisen onnen, tai kuvitelmia tuskain toi; välihetkinä vain hän
lastaan valvenevaa, suin haikein laulaen, viihti.
»Uinuos, armas», lauloi hän, »kukan umpuna uinu, unten mailla sa nää,
miten äitis tuutivi lastaan! Ah, pian itse on noin hän tuskia
tuntematonna, vaan et niin sulo unta sa saa, kun tuutivi vieras. Auvo sa
äidin, painuissain yli viehkeän otsas rauhaisan, mun seestyvi silmä ja
haipuvi kyynel; vaikka se kierisi kasvoilles, sulosuin, univalvein vain
hymyäisit, kuin jos poskeas sormeni hempis. Rauhaan, purppurapilvi,
sä jää: elon aamuna vielä uinua saat; pian harhailut kera päiväsi alkaa.
Kohtalo kiidättää sua myrskyn myötä, ja silloin tummuvi kirkkautes,
helo häipyvi, kyynelet tulvii. Kullan pilveni, oi, elos aamuna tyynnä sä
uinu!»
Lauleli näin, mut vain eri ottein. Vaihtuvin aioin vaikeni laulu, ja taas
nyt kehdon liepeä liike kuului vain sekä naksutus uuraan heilurikellon.
Vihdoin uksi se ulvahtaa. Tuli lempeä sisko, herkkänä, huolissaan,
surevalle jo lohtua tuomaan. Saapui hän hymysuin, mut syrjään jäi,
muka suuttuin, kun hämy synkkä se vain sekä mykkyys kohtasi häntä.
Hellään nuhteli hän nyt siskoa ankeamieltä: »Kultani, yössäkö näin
kuin haudan haamu sa istut, yksinäs aaveillen, huh! pois heti kirkuen
juoksen! Haasta jo, nouse jo, oi, tule, häivytä kanssani, kulta, huoltesi
kaihot pois, unen ilveet vain sua vaivaa.»
Kynttilähaaruihin sai tulta jo tyttö, ja loistain huone jo hohti, ja jälleen
hän hymysuisena lausui: »Näin valo vallitkoon, niin seestyy mielesi,