Jouluilta | Page 2

nyt tänä päivänä niin, yhä jäämähän eelleen, kuin
salomökkiin syrjäiseen ilon itse te toitte, ihmisrintoja lohduttain sekä
kurjia viihtäin!»
Hällepä vastasi huoahtain kuustoistias impi: »Turhaa vartoakaan! Ilo
koskaan ei tule meille, pois meni, pois kera kapteenin sotateille se
Turkkiin. Matkaan kun teki lähtöä hän, ja he kamssuja kiirein senkin
seitsemin etsi ja toi sekä kuomuhun ahtoi, silloin siskoni onni se myös
sekä äitini riemu, taattoni leppoisuus tuli kuormaan myötä ja hukkui.
Itse kun viittasi vait, ikipäiviks lähtien ehkä, ääneti hauskuus reen taa
nousi ja läks sitä tietä.»
Ukko se aatteli vain, miten anteja suo eri määrin kohtalo meille, ja kuin
tois tölliin onnea hälle tuo, jota rikkaat hyljeksii, ja hän ilmi jo lausui:
»Viihtyä rinnan kuink' elo uhkea voi sekä kaipuu, kuink' ei inhemo
riemuiten hyvän arvoa huomaa? Mistäpä teill' on puutoskaan?
Ikämiehenä liikkuu perheessään isä reippain päin, yhä toimia johtain.
Äiti se järjestää talon askaret arvoa täynnä, helppoja huolia huojentaa
omat tyttäret armaat. Kilvan palvelijat käy työhön. Jos mitä mielit,

ihmiset toimekkaat heti kiirein toivosi täyttää. Vankka ja vauras
kartano on; sitä kulkija tiellä katselemaan jää ihmeissään. Yli aittojen,
aumain siunaus runsauden kuni päivänpaiste se virtaa. Totta jo riittää
tuo: ei paljoa vaadita onneen! Tulkaa katsomahan toki mökkiä
Pistoli-vaarin! Kykkivi itsekseen sotavanhus. Vilkuvi yksin lieteen,
hoitavi hiilostaan, on vaiti ja miettii. Kenkään siell' ei jaa ukon
niukkoja anteja; kenkään laittele ei hänen atriataan, ei patjoja pöyhi;
kolkoks oltava käy, ei ihmiskieli se äänny. Kuuntelemaan jos jää,
lumimyrskyss' soi humu hongan, Luojan luomia jos hän joskus mielisi
nähdä, hukka se, yksikseen kuni hän, liki mökkiä kiertää. Jos läpi
ruudun tarkastaa, milt' ulkona näyttää, huomaa vain hämyvyön, kunis
yhtyy maa sekä taivas, miettivi, tietäin: ei koko maailmass', ilmojen
alla ihminen ainoakaan sydämessään muistele häntä, aattele riemukseen,
ett' elää Pistoli vanhus! Siltipä töllissään yhä vaan hän piippua polttaa,
päivän tyynenä alkaa, vait sen loppua vartoo.»
Ystävä-lohduin vastasi vain kuustoistias impi: »Murheet pois! Pian
ehkä ja arvaamatta jo poika saapuvi taaton luo sotateiltä, ja loppuvi
kaipuu. Hän tuvan ahtaan laajentaa sekä uusivi silloin, sarkoja jatkaa,
tuo kotitoimiin nuorikon armaan, viihtyvi, onnea luo elämäänne ja
varttuvi vauraaks. Rakkailleen isävaari ja lapsenlapsien riemuks, istuen
kunniapaikallaan, sotamuistoja kertoo; poikapa piskuinen, joka marssii
pyssynä sauva, polvellenne jo käy sekä neuvoja kuulevi, kuinka vertyä
tietää mies, kun kutsuu syntymämaamme.»
Suoristautuvan näit hämyss' äijän. Taistelumuistot mielen täytti, ja
unhottain erämaat sekä puutteet, juhliin reimana saa sotaveikkona
kartanoherran.
Kun liki kuistia seisahtui jalo juoksija vihdoin, tyynnä jo viettohan
aaton läks väen-pirttihin ukko; lempeä tyttö se taas ilomielin rientävi
saliin.
Riemupa nyt kodin armaan ei ota impeä vastaan, huoli ja hiljaisuus
vain, joulun vierahat oudot, vienoa kohtaa. Turhaan loi valo
kynttiläkruunuin hohtoa juhlaisaa salin uljaan loistoa näyttäin; ilmeni
selvemmin vain murhe, mi mieliä kalvoi. Synkkänä, keinua soudattain,
majur arvosa istui, huulilleen lasin nyrpeissään vei, lauhkenematta, kun

ikä-puoliso, tuskauneena ja huolia täynnä, teekupin unhottain, siin'
eessään jäähtyä soi sen. Istuen itsekseen sekä vanhempain näkyvistä,
vait, käsi otsallaan nyt kapteenin sulo rouva hoivakseen vain lohtua
kaipuun katkeran etsi. Silmään vaiteliaan kävi varkain kyynele, toinen
poskea polttelevaa helohelmenä uursi ja häipyi.
Tuon näki, touhuin tullessaan, heti lempeä tyttö, aavistain, ett' taas
hänen armaitaan oli myrsky raastaen häirinnyt; vain hetkeks näytti se
laanneen. Haastaa tohtinut ei. Vait nyökäten, arkana riisuin, pääsi jo
vaatteistaan, ja jo paljastui siro päähyt. Kutreja järjestäin luo siskon
hiipivi hiljaa.
Vanhapa rouva se huoahtain noin virkkavi vihdoin: »Augusta, kuule ja
nää, mitä uutislehti se tietää, posti min äsken toi. Jos haudass' ois polo
äitis! Lyöty jo ruhtinas on, jota lankosi seurasi; saartoon, vangiks
joukko se jäi, vain harvat välttivät turmaa.»
»Vaimo, sa hourit», harmissaan majur arvosa haastoi, »eihän vankeja
mainita lain, ei saartoa myöskään; kylkeä vastaan hyökättiin, jäi
rintama vaaraan, hukkui miestä, mut tien avas urho, ja kunnia säilyi.
Viihtyä juhlan suo, älä joulun riemua riistä; vuoden tarjona siltikin on
surupäiviä kyllin.»
Katkerin äänin, huoahtain ikä-puoliso vastas: »Soisit, voisit siis
ilakoivina nähdä sä meidät, leikkiä nähdä ja liehuntaa, kun ehkä nyt
Aadolf kamppailee kera kuolon, maaksi jo maatuvi, taikka Turkin
vankina saa veririnnoin joulua viettää!»
Oihkien kapteenin sulo rouva se kimposi pystyyn, kätki jo kasvons'
itkeyneet avohelmahan äidin, lohtua saadakseen; majur-ukkopa äkkiä
maljan pöytään laukasi, nousten vait. Jalo silmä se loisti, äissään oikasi
varttaan hän, lumipäisenä seisten. Vaimoon kääntyen, ylväin päin nyt
verhoa vaatteen riistävi rinnaltaan, poven uhkean arpia näyttäin:
»Talven kolmenkymmenisen sija tuoss' oli sulla; tokkopa haavat nää,
verivammat kiinni jo käyneet, rauhasi vei, sua kiusasi, kun sydämelläni
uinuit? Halvemmaksiko, vai, ikävöityä tyttäres arvaa, miekka ja luoti
jos on silonahkaan naarmuja tehnyt, kylmemmäksikö jäävä se lie syli
arpisen urhon? Vaikene siis; vaikk' kaatuis hän, mitä voivotus auttaa?

Kyyneltulvia kalliimpaa sekä parkua naisten hurmeen tilkkakin on, min
sankari kuolema eessään taiston hetkenä suo kotimaansa ja kunnian
uhriks.» Haasti ja istuutui sekä julmana keinua alkoi. Puoliso,
karttaakseen ukon nurjaa hetkeä, hiljaa keittiöhön meni toimiin, kun
tytär ankea huoltaan kaihoin itkemähän läks ääneti kammiohonsa.
Taaton seurahan yksin jäi kuustoistias impi. Lapseen vienoiseen suru
vanhuksen kävi vihloin;