Jouluilta

Jouluilta, by Johan Ludvig
Runeberg

The Project Gutenberg EBook of Jouluilta, by Johan Ludvig Runeberg
This eBook is for the use of anyone anywhere at no cost and with
almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or
re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included
with this eBook or online at www.gutenberg.net
Title: Jouluilta Kolmilauluinen runoelma
Author: Johan Ludvig Runeberg
Translator: Valter Juva
Release Date: June 10, 2005 [EBook #16034]
Language: Finnish
Character set encoding: ISO-8859-1
*** START OF THIS PROJECT GUTENBERG EBOOK
JOULUILTA ***

Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.

JOULUILTA
KOLMILAULUINEN RUNOELMA

Johan Ludvig Runeberg
Suomentanut Valter Juva
Ensimmäisen kerran julkaissut Werner Söderström Osakeyhtiö 1921.

Suomennoksessani olen siellä täällä tehnyt edeltäjäni, Paavo
Cajanderin, käännöksestä lainauksia, jotka kuitenkin runoelman
kuusmitta-säkeisiin nähden ovat useimmiten verrattain vähäpätöisiä ja
vain ani harvoin käsittelevät kokonaisia säkeitä. Toisessa laulussa
olevan romanssin entistä käännöstä on noin kaksi viidennestä säilytetty.
V. J.

ENSIMMÄINEN LAULU.
Vienona hän, hymysuin kuin enkeli liikkuvi ko'issa, leikkiä lyö sekä
lohduttaa, tai tyyntävi viihtäin.
Ääneti torpastaan, salomailla mi kaukana piili, läks sotavanhus Pistoli
pois hämyhelkehen illan, lämmenneenä jo liedestään, nysä räiskivä
suussa. Kenkään mökkiä ei kotimiehenä katso ja kenkään ukkoa seuraa
ei. Myös ainoa poika ja turva kauas läks sotateille ja taisteli Turkkia
vastaan. Murhein matkahan ei toki vanhus lähtevän näytä; mielissään
kuni muut hän joulun riemua vartoi, vankkaan kartanohon kun kutsut
näät oli saanut. »Viitsit, mies», oli virkkaillut majur, arvosa herra,
kirkon luona kun äskettäin aseveikkohon yhtyi, »viitsit, Pistoli, istua
noin kuin korpien metso, pörrönä piileillen; niin harvoin meillä mä
nään sun! Viel' ikä-päiviä on, viel' askelen astua jaksaa jalkasi
ruhjounut; tule pois, tule jouluna viimeks. Juhlat pitkiä on; kun
marsseja, taistoja kerrot, hauskuttaa hämypuhteet voit tuvan
untelo-renkein.»
Näin oli haastellut sekä olkaan ukkoa lyönyt. Mieless' ystävä-kutsu ja
myös majur arvosa itse, ukko nyt unhottaa tien vaivat, tyynnä hän

uhmaa metsää synkkenevää sekä lunta, mi laattua tuiskun, kattaen maat,
loi nietoksin polun aution umpeen. Rientäen uppoavaa puujalkaa pisti
ja nosti uljahin innoin, päästen niin, vaikk' ontuen, eespäin.
Mut toki joutuummin väen-pirttiin hauskahan aatos eeltä jo kiiti, ja
mielessään hän haasteli hiljaa: »Riemua riittää nyt, heti pirtiss' aatto jo
alkaa, huolet kaikki jo nurkkaan jää sekä työpuku kirstuun, kynttilät
tuikahtaa, ja jo permannolla on oljet. Joulu jos ois nyt myös salin uljaan
kruunujen alla, missä he ennen leikkiä löi sekä lauleli aina! Vaan suru
kuuluu nyt siell' istuvan, ankea kaipuu, siitä kun nuoren, kapteenin piti
Turkkia vastaan taistoon mennä ja appelahan sulo puoliso jättää.
Harvoin kieli se helkkyy nyt klaverissa, ja soitto ei ilotanssiin vie, talo
vierait' ei ole täynnä. Yksin puoliso kapteenin vait itkevi, surren riemua
menneen lemmen kuun, sekä kehtoa soutain, kaihoja laulavi lapselleen,
jota ei isä nähnyt. Vanhenneena ja nurjana vait talon arvosa rouva
kyökit käy, salit tyhjät käy, taas kääntyvi kyökkiin, ärtyy, moittivi töitä,
ja jos lepo muistuvi mieleen, kätkyen ääreen jää sekä yhtyy tyttären
itkuun. Poissa se näin koko viihtymys on. Majur ukko, jo kyltyin
naisten kyynelihin, nojatuoliss' istuen, yrmii päivät kaikki ja tuskaantuu,
ikiparkuja kuullen. Yksipä siell' on vain, min lapsenmieli se seesnä
valmis riemuhun ain' on, lempeä Augusta neiti. Vienona hän, hymysuin
kuin enkeli liikkuvi ko'issa, leikkiä lyö sekä lohduttaa, tai tyyntävi
viihtäin, milloin murhe jo pilviä tuo, ja ne myrskytä uhkaa. Neitosen
ansio myös on, jos tänä iltana oiva lie väen kestitys, ei sitä nyt kai
muistane toiset; hän, tuo lapsekas impi, mi on koko kartanon nuorin,
huoltaa kaikki ja on vain riemun tuojana muiden.»
Noin hän mietti ja sai kylätielle ja jälkiä raiteen kulki jo huojentuin,
asutumpia seutuja, missä loittoa loimahtain valo joskus kohtasi silmää.
Pitkäpä taival viel' oli astua. Ilta se joutui kolkon synkkänä vain. Yhä
kiiruhtaa koki vanhus, kulkushelske kun äkkiä soi sekä, täyttäen ilman,
korvia yllättää. Hän säikkyin hoippuvi syrjään, hankeen vaipuen,
katsoo taa. -- Isoäänisin elkein korskana hoilasi vain ajomies. Ohi
juoksija kiiti ohjin hellitetyin, kun »Iltaa, Pistoli!» kuului reestä, ja
vauhdissaan ori seisahtui heti kohta.
Lempeä ääni se korviin soi sekä ukkoa kutsui: »Tulkaa, Pistoli,

varmaan kai vie meille nyt tienne, tulkaa pois, reen reunall' lie toki
istumapaikka; kolkko ja raskas tie pimeässä on astua ramman.»
Näin soi kutsu, ja riemastuin hän käskyä kuuli, tunsi jo äänest' arvoisan
sulo Augusta neidin, totteli kohta ja mielissään reen reunahan istui.
Ihmeissäänpä jo päin hän kääntyi vienohon impeen: »Joulua
viettämähän salomailla te jäittekö, neiti, matkaan umpioteillä ja
pakkas-iltana yksin, kartanohon kun nyt valo, lämpö jo kaikkia kutsuu,
kun rujo rampa se myös lumihankia kahlata koitti, pyrkien innoissaan
väen-pirttiin hauskahan aatoks?»
Leikkiä laskien vastasi vain kuustoistias impi: »Nähkääs, Pistoli,
korvess' on liki lampea mökki, syrjäinen kuni teidänkin, maja sortuva
melkein! Kuusien alla ja nietosten pesä siellä on ahdas nälkiyneen
emo-pyyn sekä viiden poikasen orvon; jouluna myöskin nuo
jyvä-kultaa, riemua kaipaa.»
Lausui näin hymysuin. Hämyillan kätkemä kyynel äijän silmähän ensi,
ja noin hän heltyen haastoi: »Tulkoon teillekin niin ilo suojiin kartanon
uljaan, tulkoon