Johdanto Suomen kirjallishistoriaan | Page 7

-- Pyhällä ennustuksella lausuu apostoli Paaval:
"ettekö tiedä, että meidän pitää enkeleitäki tuomitseman; kuinka ei siis
ajallisia asioita?" (1:n kirje Korintilaisille, 6 luk., 3 v.). Tämä tarkoittaa
likimäisesti uskon asioita, vaan sopii käyttää tieteellisessäki suhteessa.

Mutta, kaiken tuomion edellä käy tieto, kaiken tiedon edellä tutkinto ja
kaiken tutkinnon edellä järki, joka on näiden kaikkien sisällisin johtaja,
selvittäjä ja päättäjä.
Ei kuitenkaan niin kuin kaikki valo jo olisi voitettu, kaikki tieto
käsitetty; sitä ei ajallisen olon ja elämän kasvavuus ja eteenpäin
rientävyys milloinkaan myödytä. "Tieteen vainio", sanoo jossakussa
paikassa mamseli Bremer, "on ääretöin ja sen kasvattamat kukkaiset
ovat ikuiset"[1]. Epäilemättä on tämä totta. Tuhatvuosien ahkera
tutkinto, monet ja suuret harhailemiset ynnä niiden oikasemiset ovat
kyllä edistäneet ihmisellisen tiedon piirin niin suureksi ja tehneet tieteet
niin varmoiksi, ettei kukaan saata omaa taitamattomuuttansa ja
laiskuuttansa peitellä tieteellisen valon puutteella; mutta äärettömän
paljo on vielä tutkimatta ja tietämättä, ja niin on aina vastakin oleva.
Tässä on kuitenki merkittävä se asian mutka, että tietämättömyyskin on
tieto, ja onpa niin painavasta laadusta, että se on tiedon ehtona; jos ei
tietämättymyyttä löytyisi, ei silloin tietoakaan ja sen lisääntöä olisi.
Ajattelevalle on kaikki tämä ilahuttava ja lohduttava, sillä se on
varmana takauksena siitä, ettei ihmiseltä tiedon halu ja ahkeroiminen
milloinkaan lopu.
[1] Tunnettu on tämän nerollisen naisen suomalainen syntyperä.
Mainittua halua elköön kuitenkaan verrattako turhaan
uteliasmielisyyteen, ja tieteiden tarkoitusta elköön myös pantako
semmoisen uteliaisuuden täytännöksi. Se olisi aivan väärin. Korkiampi
on tieteiden tarkoitus, jaloarvoisempi niiden vaikutus kun kärkkään
uudishalun tyydyttäminen. Mikäs se on? Se on totuus ja niinmuodoin
tieto itse, sillä tieto on totuus. Tieteet antavat olosta, elämästä ja niissä
löytyvistä kappaleista oikian käsityksen; sitä sivistynyt ihminen haluaa
ja on velvollinen saamaan. Tieteet poistavat pimeyttä ja
taitamattomuutta, ne karkoittavat epäluuloja ja niiden rasittavia
seurauksia. Tieteet valaisevat kaikkia asioita, ja johtavat kaikkia
ihmisiä totuuden tuntoon. Niistä saadaan enemmän oppia ja valoa kun
esm. kuuluisan englantilaisen runoilijan Shakspeare'n mainiosta
lauseesta: "taivaassa ja maalla löytyy enemmän kun viisaustieteenne
voi uneksiakaan", jota tieteellisen totuuden epäilijät vetävät esille,
siihen verkkoon kiertääksensä taitamattomia. Se maa ja kansa, jossa ei
tieteitä viljellä, on verrattava sokiaan ja kuuroon ihmiseen.
Mutta totuus ei synny maailmaan vähällä aikaa eikä vähillä vaivoilla.

Tieteiden historia on lavia kirja ja sen lehdet ovat kastettuina
kärsimysten kyyneleillä ja punattuina viattomuuden veripisaroilla.
Tieteen kedolla on liikkunut vaino ja ahdistus, ja jotka sen
palveluksessa ovat uhranneet ja menettäneet henkensä, ansaitsevat
ainakin yhtä suuren kiitoksen ja kunnian kun urhoollisimmat sankarit
sodan tantereella. Tiede on korkein, vaikein ja vaivaloisin kaikista
ihmisen töistä ja toimista; siitä on ymmärrettävä, mikä kunnioitus,
rakkaus ja ansio tiedemiehille kussaki maassa on osoitettava ja
annettava. He ovat kansansa suurimmat ja totisimmat sivistyttäjät ja
hyväntekijät. Suuret ja nerolliset tiedemiehet ovat ihmiskunnan
valistajat.
Kaikkia voidaan väärinkäyttää. Niin tieteitäkin. -- Luku ja oppi ei ole
suinkaan kaikille mieluista työtä, josta syystä niin monta seisahtuu
elinajaksensa asumaan taitamattomuuden rikkaporstuaan. Kummakos
sitte, jos niidenkään joukko ei ole pieni, jotka heittävät tieteellisen opin
ja harjoituksen puoliväliin ja kiiruhtavat onnen etsintöön ulkonaisen
elämän lavialla tiellä. Usiasti sattuu niin, että tämmöiset
huikentelevaiset raukat ovat maistaneet tieteiden hedelmiä niin paljon,
että ovat joutuneet epäilyksen aalloille, josta sitte eivät anna itsillensä
aikaa ja vaivaa päästä vakuutuksen lujaan satamaan, uskon asioissa
semminkin. He ovat väärinkäyttäneet tieteiden korkeutta ja syvyyttä
lapsuutensa uskon rikkomiseksi, kun eivät sitte ahkeroi sitä saada
parannetuksi ja selitetyksi käsityksen kovassa koulussa. Mutta
muutamissa ja eipä niin muutamissakaan muuttuu tiedon halu
kuolettavaksi himoksi, joka murhaa sielun ja ruumiin. Kuta korkiampi
putous, sitä vaarallisempi lankeemus. Monelta on tämä himo pilannut
mielen ja hulluuttanut pään ajut. Toisia on se upottanut yksinäisyyteen
ja elämän ylenkatseesen. Tämmöisten tiedon himon uhrien joukossa on
esm. uudempana aikana Mentelli-niminen unkerilainen oppinut aivan
omituinen ilmaus tieteiden historiassa. Hamletin tavoin Shakspearen
näytelmässä olisi hän tunkeinut asumaan vaikka pähkinäkuoren sisään,
ennenkun kirjoistansa olisi luopunut. Niistä hän imi oppia ja viisautta
yöt ja päivät, niitä rakasti niin huimasti, ettei pitänyt ulkonaisen elämän
onnesta, sen tarpeista, sen seuroista, sen siisteydestä ja puhtaudesta
pienintäkään huolta. Mentelli kuoli surkiasti ja vei oppinsa hautaan; ei
heittänyt minkäänlaisia omia kirjoituksia jäljellensä, vaikka elinaikansa
tutki ja oppi. Hän ja hänen kaltaisensa ovat verrattavat hedelmättömään

peltoon, josta ei ole hyötyä kellekään[1].
[1] Ks. J. B. F. Descuretin kirjaa: Himojen lääkitys (La Medicine des
Passions), josta löytyy ruotsalainen käännös A. Ekströmiltä, pain.
Norrköpingissä 1847, s. 478 ja ss. -- Mentellin himo vei hänen Pariisiin,
jossa olisi saanut rohvessorin viran, mutta ei huolinut. Valitsi siellä
asunnoksensa puolineljättä kyynärää pitkän ja leveän lautamajan,
poskessa puutarhassa. Huonekaluja hänellä ei ollut muita kuin
pikkunen pöytä, vanha tuoli, vesiruukku, rautapannu, katosta pöydän
yli riippuva tinalamppu ja suuri laatikko, jossa makasi heinäpussi
pää-alaisena. Kaikellaisia pikku eläviä mateli hänen päällänsä ja
ympärillänsä; niitä ei hennonut tappaa. Kerran viikossa kävi
kaupungilla. Luki 20 tiimaa vuorokaudessa. Osasi Homeron, Virgilion j.
m. m. kirjaa ulkoa, ja oli taitava melkein kaikissa tunnetuissa kielissä ja
useimmissa tieteissä. Osti ja laittoi itse ruokansa, joka ei ollut ylellinen:
leipä, potaatti ja vesi oli hänen jokapäivänen ravintonsa. Muutamana