Johdanto Suomen kirjallishistoriaan | Page 6

sukunimet kirjoitetaan
niinkuin he itse ovat ne kirjoittaneet eli kirjoittavat. Mutta ristimänimet
suomen kielen juhlallisen muodon mukaan._
Luultavasti muuttuvat sukunimetki Suomessa aikaa voittaen
suomalaisiksi. Kun vieras kuori on kolottu, puhkeaa suomalaisuus
kaikessa täydellisesti näkyviin. Nyt se on peiton alla, niin ettei Suomen
kansaa muut paljon suomalaiseksi tunne. Varmaan tulee se aika, jona
sitä ei pidetä koulupoikalaistekona[1], että sivistyneissä seuroissa
puhutaan suomeksi esm. *Henrik Kaapriel*-, *Juhana Wilhem*-,
*Juhana Lutvik*-, j. n. e. nimisestä kiitetystä miehestä Suomenmaassa.
Nimistä kunki kansan mainiot henget tutaan, kielestä kansat tuntevat
toisensa.
[1] Ks. Litteraturbladia (Kirjallisuuslehteä), 9 n:roa v. 1857, s. 261.
Mitä kieleen yleisesti tieteellisissä kirjoituksissa tulee, jos semmoisia
suomalaisuuden väliaikana[1] alkaisi runsaammalta karttua, ja jos niitä
aivotaan kansan luettaviksi, niin niissä on paras välttää outoja sanoja.
Koulukirjoissa on eri laita. Ranskan Akatemia esm., olen jossakussa
lukenut, ei ota uusia oppisanoja tekoihinsa, ennenkun ne ovat levinneet
kansaan. Sillä tapaa voivat omat maamiehetki huviksensa ja
sivistykseksensä johonki määrään lukea oppineittensa kirjoituksia. Siitä
on myös suuri voitto tieteille kuta enemmän niillä on lukijoita ja
ystäviä. Niin sivistynyttä yleisöä ei ole kuitenkaan missäkään, että
kaikki osaisivat rentonaan ymmärtää tieteellisiä tekoja. Suomessa ei ole
sitä nykyään odottamista; sillä monisatainen ei ole niiden joukko, jotka
tietävät, mikä tiede onkaan. Sitä suurempi on erinomattainki
suomenkielisten kirjoittajain velvollisuus ahkeroida saada esitys- ja

kirjoituslaatuansa niin selväksi ja yleisesti ymmärrettäväksi kuin
mahdollinen on. Se on jokaisen velvollisuus, kunhan vaan ei ylimäärin
unohteta lausetta: "paljon puhutut asiat katoovat"[2].
[1] Suomalaisuuden väliajaksi voipi sen nykyistä tilaa sanoa. Se loppuu
silloin kuin suomen kieli pääsee Suomessa valtakieleksi.
[2] Ks. W. E. Svedeliuksen historiallisesta opinnasta (Om historiska
studier). Lund, 1857, s. 21. -- Tämä Ruotsin Yliopistojen nuorisoa
varten tehty kirjainen on sangen hyvä osoitus historian lukemiseen
Suomenkin oppivalle nuorisolle.
Nämät ovat ne yleiset perustukset ja ohjeet, joita kielen suhteen
aivotaan tässä näin aljetussa kirjallishistoriallisessa kokeessa seurata.

2:ksi Tieteiden synty, tarkoitus ja kasvanto.
Edellisessä jaksossa ovat tieteet niin usein tulleet sivuuttamalla
kysymykseen, että niistä olkoon tässä suotu vähän laviammasti puhua.
Se ei poikkeuta aineesta, koska erityinen tiedehaara on edessä, joskoki
tähän ei käy paljon sovittaminen kiitettävän ruotsalaisen
muisnastutkijan ja nerollisen historioitsijan Geijerin sanoja: "siitä on
voitto asioille, että niitä katsotaan suuresti"[1]. Arvattava on kuitenkin,
ettei niin syvää ja laviaa ainetta, kuin tieteiden synty, tarkoitus ja
kasvanto itsessään on, voida tässä ottaa muuhun kun ylimalkaseen
silmäykseen.
[1] Ks. Erik Gustaf Geijerin koottuja kirjoituksia (Samlade skrifter),
1:n osa, III. Tukholmi 1851, s. 328.
Oppineitten hyväntahtosella luvalla otan vertauksen Suomen kansan
kauvan jo kadonneista päivistä. Kalevalasta tiedetään Wäinämöisen ja
Joukkahaisen tiellä vastatusten tullessa yhtyneen kovaan riitaan,
kumpiko heistä olisi "tiedolta parempi, muistannolta mahtavampi"[1],
jommoisia sanasotia vieläki tavataan Suomalaisten kesken, kun kaksi
mahtavaa, mielestänsä hyvinki tietävää sattuu yhteen; "mies on" muka
"miestä oppimaan, toinen toista voittamaan". Tämmöiset kiistat eivät
verta vuodata, vaikka eivät kiitostakaan tuo Joukkahaisen vertaisille,
jotka satunnalta tilan saatuansa röykkiästi näyttävät oppiansa ja juuri
sillä tavoin julkasevat taitamattomuuttansa, niinkuin "laiha poika
Lappalainenki" teki, josta sai ansaitun palkkansaki.
[1] Ks. Kalevalan uuden painoksen 3:ta ja vanhan painoksen 30:tä
runoa.

Näihin Suomen kansan muinas-uroihin voidaan verrata tieteitä ja niiden
viljelijöitä: kutakin erityistä tiedemiestä, olkoon kuin oppinut hyvänsä,
tietonsa puolesta Joukkahaiseen, ja tieteitä itsiänsä Wäinämöiseen,
tietäjään ijänikuiseen. Tieteet ovat nimittäin vanhat, tiedemiehet
kunakin aikana niiden suhteen nuoret. Ihminen on muka niinkuin
järjellinen olento melkein jo aikain alusta ahkeroinut tutkia, miettiä ja
käsittää ei ainoastaan kaiken olon juurta ja lähdettä, vaan myös kaikkea,
mitä luomisessa löytyy, näkyväistä ja näkymätöintä. Siihen on
ihmisellä ollut tukeuttamatoin halu, joka on osoittanut hänellä olevan
voimanki sen täytäntöön. Tämä voima ei ole muu kun järjen
jumalallinen omaisuus ihmisessä, jonka avulla ja johdolla hän saattaa
valossa ja selkeydessä vaeltaa elämän äärettömällä ja hämärällä merellä.
Tästä halusta ja ahkeroimisesta ovat tieteet sijinneet ja syntyneet.
Paljo löytyy kuitenki niitä, jotka eivät anna mitäkään arvoa tieteille.
Sanovat niitä oppineitten aprikoimisiksi mielijohteiksi, joilla ei ole
luotettavaa yhtäpitävyyttä olon ja elämän kanssa. Siten eroittavat tieteet
todellisesta elämästä, ja ovat tyytyväiset omilla luuloillansa, jotka
todella ovat mitättömät ja arvottomat. Tämä epäilys tieteiden totuudesta
tulee siitä, että harvalla on selkeä käsitys järjen ja luomisen
keskinäisestä välistä toinen toisiinsa. Järjen kautta saatu tieto ei olisi
nimittäin mahdollinen, eikä siis luotettava, ellei maailma ja kaikki, mitä
siinä on, olisi järjellisesti luotu ja matkaansaatettu, ja ellei kaikki
seuraisi järjellisiä sääntöjä ja lakiloita. Tämä on niin silminnähtävä, että
sen saattaa jokainen huomata niin pienimmistä kuin suurimmista
luomisen kappaleista; katso esm. kukkaista kedolla, kuinka sen lehdet,
kanta ja siemenen alut ovat säännöllisesti ja somasti rakennetut; kuule
linnun laulua, kuinka sen viserrys on sointuinen ja mukava; silmäile
muuriaisen vireyttä ja ota siitä oppia! Kuinkas sen voisit, ellet järjelläsi
sitä ymmärtäisi ja ellei järjellisyys kohtaisi sinua kaikissa? Järki tutkii
vaan järjellisiä asioita. Se on varma siitä, että esm. Jumalan olento, joka
kaikki on luonut, kaikki hoitaa ja johtaa, ei saata olla muu kun puhdas
järki, ja juuri sentähden kun hänen olentonsa on järjellinen, on kaikki
järjellisesti luotu, ja sentähden myös ihminen voi kaikkia tutkia ja
tietoonsa luottaa.