Johdanto Suomen kirjallishistoriaan | Page 8

päivänä v. 1836 löydettiin hän hukkuneena joen rannalla, johon oli
pudonnut vettä hakiessansa. Mentelli oli silloin 60 vuoden vanha.
Historiallisessa kasvannossansa ovat tieteet jakaineet moniin eri-osiin.
Mutta niinkuin melkein kaikki olennot ja kappaleet maailmassa, niin
ovat tieteetki lähemmässä eli kaukaisemmassa heimossa toisillensa.
Sen suhteen auttavat ja valaisevat ne toinen toistansa, niinkuin esm.
lasku- ja mittaustiede, jota historiaki tarvitsee määrätessä ajan juoksua
ja kausia esityksessänsä. -- Ken sentähden on oppinut ja käsittänyt
yhden tieteen, osaa antaa arvon toisilleki, vaikka niissä ei olisi
taitavakaan. Vaan kun jokaisella tieteellä ja sen erihaaroillakin on oma
peltosarkansa viljeltävänä, seuraa siitä, että itsekukin on likimäisesti
oma auttajansa ja selittäjänsä. Siinä on jokaisen tieteen itsenäisyys ja
vapaus muiden tieteiden orjuudesta, ja juuri sen kautta voi toinen
toistansa auttaa ja valaista. Ainoasti itsenäisillä ja vapailla olennoilla on
vaikuttavainen toimi ja merkitys elämässä.
Jos katsotaan tieteiden alkua ja kasvantoa, niin niiden ensimäiset
siemenet tavataan ympäri maanpiirin kylvettyinä sekaisin kansain
muinaisiin jumaluus-ja maailmansynty-taruihin ja muihin kertomuksiin.
Silloista hengen ja luonnon keskinäistä suhdetta myöten sulivat ne
uskontoin kanssa yhteen ja pukeutuivat runoon ja satuun. Tämä oli
kansain mietteille, luulloille ja tuntemuksille aivan luonnollinen muoto,
eikä voinut muunlainen ollakaan. Tavallisesti luullaan sen syntyneen

siitä, että asiat ja tapaukset runon kautta muistettiin paremmin kuin
suorakielisessä puheessa. Mutta varma on, etteivät kansat sitä
sentähden valinneet, eivätkä siitä semmoisena välineenä tietäneet
mitäkään. Koko heidän elämänsä ja ajatuksensa juoksu liikkui
muinasaikana runon keveillä ja hehkuvilla laineilla, josta syystä
tietämättänsä pukivat sen säännölliseen verhoon paraimmat ja
syvimmät mietteensä ja luulonsa[1].
[1] Ks. C. J. Schlyterin: Ruotsin vanhasta maakuntain jaosta ja
maalakien synnystä (Sveriges indeln. i landskap, och landskapslagarnas
uppkomst). Upsala 1835, s. 52. -- Mitä siinä lausutaan kysymyksessä
olevasta asiasta, olen lukenut painettuna Geijerin kootuissa
kirjoituksissa, VIII, s. 115.
Maailman synty esm. on kansoilla ollut hyvin rakkaana miete-aineena;
kertomuksia siitä on säilynyt uudempaan aikaan asti. Usiat kansat ovat
ajatelleet ja johtaneet maailman synnyn munasta, joka miete on
itsessään sangen syvä ja merkillinen. Ihmeteltävä on sen löytyminen
Suomen kansan muinasissa runoissa, joissa siitä kuitenki mahtanee olla
tallella ainoasti katkaistuja palasia[1]. Tietoja tästä niinkutsutusta
maailmanmunasta ei ole muilla kuin vanhimmilla ja kuuluisimmilla
kansoilla, niinkuin esm. Intialaisten, Kiinalaisten, Persialaisten,
Foinikilaisten ja Kreikkalaisten muinaskirjallisuudessa[2]. Miten
Suomen kansa sen on saanut -- joko omasta mietinnöstänsä eli muilta
lainaamalla -- voitanee vielä pitää ratkaisemattomana kysymyksenä,
ehkä näyttää siltä kun se olisi Aasiasta joltakulta sivistyneemmältä
kansalta saavutettu ja tänne muiston kautta tuotu perintö[3]. Olkoon
miten oli -- tottahan sen Suomen kansa kuitenkin on omituista
luonnettansa myöten muodostanut; melkein hedelmättömät ovat
semmoiset tutkinnot, joilla on tarkoituksena saada tieteelliseen
varmuuteen, mikä perijuureltansa on kunki kansan omaa, mikä vierasta.
Nuoremmat vesat indo-germanilaisesta kannasta eivät tätä
maailmanmunaa enää tunne nimeksikään, eivätkä Suomen
heimokansatkaan muut kuin Virolaiset, joilla se kuitenki löytyy
sekoitettuna Juutalaisten luomisen kertomuksella[4]. -- Kristillisyys on
yleensä, mihin on tullut, joko keskeyttänyt eli peräti hävittänyt kansain
muinaiset uskonnot ja mietteet, tahi oikeimmin: se ei ole hävittänyt --
ne ovat itsestänsä lakastuneet korkiamman opin ja tieteen valossa, ehkä
typerät munkit ja papit ovat kaikissa maissa tämän suhteen näyttäneet

joutavaa jumalisuutensa intoa.
[1] Ks. Kalevalan 1:stä runoa.
[2] Ks. M. A. Castrénin Pohjoisia matkoja ja tutkinnoita (nordiska resor
och forskningar) III. 1853, s. 299 ja ss.
[3] Ks. H. Kellgreniä väitöstä maailmanmunasta (Mythus de ovo
mundano, Indorumqve de eodem notio). 1849, s. 17.
[4] Ks. Tohtori Fählmannin kirjoitusta Virolaisten muinasuskosta (Vie
var der heidnische Glaube der alten Esten beschaffen?). Verhandl. d.
gel. Estn. Gesch. zu Dorpat. 2:n nide, 2:n vihko. Tartolinna 1848, s. 63
ja ss.
Mutta kun koko se perustus, josta mainitut siemenet puhkesivat
kasvuun, oli väärä, ja kun niiden muodostajana oli rajoittamatoin
mielijohde, ei niistä voinut syntyä muita kuin sinne tänne ampuvia,
pian raukenevia vesivesoja, joista ei myöskään suoraan saateta tieteiden
alkua ja kasvantoa johtaa. Hämäryys kuuluu kuitenkin aamun
valkiamiseen, aamu päivään, ja sillä tavoin liittyvät kansain lapsuuden
ajan luulot ja mietteet tieteiden historiaan; kukin aika ja sen
hakemukset ovat katsottavat tarpeellisiksi kansain ja ihmiskunnan
sivistyksen menossa ja juoksussa. Mutta tieteellisen totuuden kehto ei
ole haettava mielijohteen loistavista ruusutarhoista. Ajatus on sen
ikuinen lähde, ja siitä sen piti maailmaan ilmautua, sitte kun
edelläkäyvä ehto sen suhteen oli täytetty. Mikä tämä ehto oli? Se oli
ihmishengen herääminen luonnon välittömästä helmasta ja ajatuksen
vapauttaminen sen siteistä. Se kun ensin tapahtui, sitte vasta tieteiden
syntyki lähestyi. Tämä ehto toteutui Kreikan muinaisessa kansassa,
jonka heränneestä hengestä ajatus nousi itsetietoon ja pani alun
tieteiden ja taiteiden syntyyn ja kasvantoon. Tämä oli kreikkalaisen
kansan suuri ja jalo kutsumus maailmassa.
Kreikkalaiset kun kadottivat vapautensa ja itsenäisyytensä, laimistui
heidän tieteellinen ja taiteellinen toimensa. Tieteitä viljeltiin
kristillisyyden ensimäisinä vuosisatoina paraasta päästä Aleksandriassa
ja Italiassa, josta ne vähitellen siirtyivät muihin Europan maihin.
Romalaiset eivät kovin rakastaneet tieteitä, ehkä eivät niitä
ylenkatsoneetkaan; ulkonainen kiilto ja loistavuus, sota ja sen pauhut
olivat heille mieluisemmat. Arapialaiset voimaan päästyänsä hyväilivät
myös tieteitä, etenki lääkitys-, lasku-, mittaus-ja tähtitiedettä, joissa
vieläki käytetään heidän antamia oppisanoja. Suuren keisari Kaarlon

aikana sai oppi ja tiede suojeluksen luostarien ja