Johdanto Suomen kirjallishistoriaan | Page 5

Rietrik Polén
ja
hengelmiä, joiden kautta täysinäiset äänet sukelteleivat ja sitouvat
sanoiksi? Palkitsemattoman hyödyn ja voiton tekivät puustavien
keksijät sekä kirjoittajille että kirjanpainajille ja lukijille, sen kautta,
että laittoivat puustavia vaan täysinäisille äänille. -- Toiseksi: mikä on
korvakuuloa epävakaisempi, ja kenen puhetta pitäisi korvan kuulla?
Suomessa esm. Inkeriläisenkö, Karjalaisen, Savolaisen, Pohjalaisen,
Satakuntalaisen, Hämäläisen, Uusmaalaisen vaiko
Varsinaissuomalaisen tahi kunkin Eripitäjäläisen ja Kyläläisenkin?
Totta kaikkein, sillä kaikkein korvalla on tässä sama oikeus. Mutta
mikä siitä seuraisi? Yhtä monta kirjoituslaatua kun murretta. Onnetoin
sekasotku, joka hengellisesti murhaisi koko kansan!
[1] Ks. P. Wieselgrenin Ruotsin kaunokirjallisuutta, (Sveriges sköna
litteratur); 5 osa, s. 24, jossa tämän akatemiallisen ohjeen vääryys
myöski näytetään.
[2] Ks. Axel Gabriel Silfverstolpen: (Försök till en enkel, grundriktig
och derigenom oföränderlig Bokstafverings-Teori for Svenska språket)

= Yksinkertaisen, perioikian ja sen kautta muuttumattoman
kirjan-tavausopin koetus ruotsin kielelle. Tukholmi 1811. Tässä
kirjaisessa tarkastetaan ruotsin kielen ääniä ja puustavia rinnatusten. Ne
eivät vastaa toisiansa. Uusia puustavia on tekeminen, joten niitä
saadaan ruotsille 37: 19 äänikettä ja 18 keraketta. Samalla tavalla
saataisiin suomelle vähintäin 29 puustavia. Silfverstolpen seuraajia
maassamme ovat ne, jotka tahtovat merkitä pitkät äänet suomessa
eripuustavilla, ja ne, jotka merkitsevät hengeliniä eli täysi-äänien
valimia sanoissa puustavilla, niinkuin esm. itse_k_ki, minulle_n_ki,
joissa _k:n_ edellä käyvä k ja n ovat tyhjän vuoksi siihen pantu. -- Niin
on tehty nykyään parannetussa Uudessa Testamentissa. -- Frans von
Knorring, Finströmin kirkkoherra Ahvenanmaalla, kirjoitti 1844 1:n
vihon kielitutkinnoita (språkforskningar), jossa erinomaisen hienolla ja
tummalla tavalla selitetään ruotsinkielen ääniä. Tämmöiset tutkinnot
eivät hyödytä tiedettä eivätkä paljon selitettävää ainettakaan. -- Tänä
aikana on R. v. Kramer Ruotsissa mainitun ohjeen innollinen
puolustaja; (ks. Ruotsin san. (Sv. T:gen) 69 n:roa v. 1838).
Mainitun ohjeen ollessa siis arvottoman, lavenee vapaus tässä
kysymyksessä. Mutta missä on sen määrä ja kuka sen päättää? Sepä
näyttää vaikialta vastata. Erhetystä ei ole pelkäämistä, sanoessa sen
olevan vapaudessa itsessänsä, joka ei salli tässä enemmin kuin
muussakaan ulkopainoa ja sortoa. Sen omat rajat ovat tässä yhdellä
puolen suomen kielen yleisessä luonteessa ja kasvannossa, toisella
nimien ja nimitysten sortamattomassa selkeydessä. Nämät ovat tässä
pää-asiallisina ja paraimpina osviittoina. Erityisiä ohjeita niiden
likemmästä käytännöstä laatiessa on suurin varovaisuus ja taitavaisuus
varsinki puustavien muutoksen suhteen vaarinotettava. Siitä on
ymmärrettävä tämän kysymyksen olevan oppineitten suomen tuntijain
ratkaistava, ensin tiedollisesti ja sitte käytöllisesti eli rinnatusten
kumpaisellaki tavalla, koska tieto ja käyttö aina käyvät elämässä
käsikkäin. Kieltoa ei kuitenkaan ole muidenkaan sanomasta
ajatuksiansa, vaikka ne tavallisesti ampuvat syrjään, niinkuin
taitamattomain nuolet ainaki, ja ilmoittavat enemmin omia luuloja kuin
asiaan perustetuita mietteitä.
Jos kielen historiaan katsotaan, niin kaikki siihen juurtuneet, kansan
tuntemat sanat, nimet ja nimitykset vieraasta alkuperästä ovat
muuttuneet suomalaisiksi, jommoisina ne myös ovat otetut

kirjoituskieleen, paitse mitä jotkut ovat ruvenneet niitäki muukalaisiksi
purkamaan[1]. Kun siis kansalla on ollut lupa kielensä ahjossa
muodostaa vieraita raaka-aineita (jos sana on sovelias), niin eikö sama
oikeus olisi kansan oppineillakin? Vai pitäisikö entisyyden lanka tässä
äkkiä katkaista, ja sekoittamatoin muukalaisuus kieleen istuttaa?
Semmoiset hyppäykset eivät ole kansain sivistyksessä tavalliset,
eivätkä hyödylliset. Joka maahansa ei tahdo kasvattaa kahta lahkoa --
sivistymätöintä ja sivistynyttä -- se pitää suurimman huolen kielen
omituisesta edistyksestä.
[1] *Sanomilla Turusta* on tämän suhteen paljo omalla tunnollansa.
Niissä, jos muissaki kirjoituksissa, on suuri muukalaisuuden himo
nimien kirjoittamisessa vallinnut. Semmoisetki kieleen juurtuneet sanat
kun esm. *kahveli*, *kahvi*, *pajunetti* j. m. m. ovat Turun turmellun
puhekielen mukaan väännetyt *kaffeliksi*, *kaffeksi*, *bajonetiksi* j.
n. e.
Sivistyksen tultua kielenki puolesta suomalaiseksi, muuttuu Suomessa
melkein kaikki toiselle kannalle. Sitä kansa odottaa niinkuin maallisen
onnensa ja toivonsa ihaninta auringon koittoa, saattaaksensa nousta
muiden sivistyneiden kansain riviin, omituisesti ja vapaasti täyttämään
kutsumustansa maailmanhistoriassa. Käännös on tehtävä, josta "ura
uusi urkenevi"[1], ja se on nykyisen miespolven alotettava.
Kunnollisten koulukirjain toimittaminen on aikamme tärkeimpiä ja
tarpeellisimpia töitä. Niiden kautta pannaan itu suomenkieliselle
tieteelle, josta nesteinen kaste nousee kansallisen kirjallisuuden
kasvannolle maassamme. Sentähden on ei ainoasti oppisanain, joista jo
olen sanonut ajatukseni, vaan myös nimien ja nimitysten
kirjoittamisessa tarkka päätös otettava.
[1] Ks. Kalevalan 50 runon loppusäkeitä, uud. painossa.
Taitavain tarkastettaviksi esitellään tässä seuraavat ohjeet:
_1) Kaikki, mikä ei ole enemmin toisen kuin toisenkaan kansan, eli
joka on yhteistä tahi monen, kirjoitetaan ihan suomen kielen
vaatimuksia myöten._
Siis esm. -- taivaan kappalten, tähtien ja ilman sattumusten; suurempien
merien, jokien, lahtien ja vuorien; eläinten, kasvuin, hedelmien, kivien
ja mitallien; virkojen, ammattien, kuntien, arvoin ja költtien; tavarain ja
kaluin; tieteisin, taiteisin, teollisuuteen, maaviljelykseen, rakennuksiin,
kauppaan, hallitukseen, sotaan, meren kulkuun j. n. e. kuuluvat nimet ja

nimitykset. Uusia tehdään myös tilaisuutta ja tarvista myöten.
_2) Kaikki, mikä on kunki maan ja kansan oma omaisuus, kirjoitetaan
kunki maan kielen mukaan._
Siis esm. maiden, paikkain, kaupunkien, kylien, kansain ja henkien;
pienempien merien, jokien, lahtien ja saarten, ja järvien; omituisten
virkojen, arvoin j. n. e. nimet ja nimitykset. -- Jotka ovat suomen
kieleen juurtuneet, pidetään muuttumatta. Jotka jotaki merkitsevät
voidaan suomentaa. Niissä kielissä, jotka suvaitsevat monta keraketta
perätysten, tehdään varallisia puustavimuutoksia, niin ettei nimien
selkoa sorreta. Lyhyitä äänikkeitä voidaan venyttää pitkiksi; c:n siaan
kirjoittaa k:ta.
_3) Omien miesten ja naisten muukalaiset
Continue reading on your phone by scaning this QR Code

 / 25
Tip: The current page has been bookmarked automatically. If you wish to continue reading later, just open the Dertz Homepage, and click on the 'continue reading' link at the bottom of the page.