Johdanto Suomen kirjallishistoriaan | Page 4

on muistutettava, ettei nimikoista saada johtosanoja päätteellä *nto*,
*ntö*, eikä supistuvista tehdiköistä nimiköitä päätteellä *kkale*.

Jäsenestä saadaan *jäseninen* ja siitä *jäsenisesti*. Sanat: *valle*,
*einen*, *tosite*[3] ovat peräti luonnottomia vesivesoja. Väärin
johdetut sanat ovat haittaavammat kuin muukalaiset; usiasti ei niitä
ymmärrä muut kuin niiden tekijät ja tuskinpa hekään pitemmän ajan
kuluttua.
[1] Ks. Suomen kansan Sananlaskuja, s. 384.
[2] Ks. Eurénin suomalaista kielioppia, s. 41.
[3] Ks. W. Kilpisen Euklideen Alkeita, s. 6; E. J. Blomin Viivanto- ja
mitanto-oppia; P. Aschanin Maamittauden Alkeita; ja aikakirjaa
Suomea, 1844, s. 222 ja ss.
Kieli on ajatuksen muoto. Ajatus synnyttää uusia käsityksiä ja
käsitykset sanoja. Itsessään on ajatus yleinen ja yhteinen kaikilla
kansoilla; mutta se ei pukeu samaan sanalliseen järjestykseen kaikissa
kielissä. Sanain keskinäinen sopu on sentähden erilainen erikielissä.
Tämä on sanomattoman painava vaarinottaa. Joka sitä vastaan rikkoo,
turmelee kielen paljon enemmin kuin väärin johdetuilla ja
muukalaisilla sanoilla, josta syystä semmoista kielen turmelusta
vastaan on myös enin sotiminen. Mutta se ei pilaa ainoasti kieltä, se
sortaa myös kansan omituisen luonteen ja itsenäisen mielen, niin ettei
esm. Suomalainen vihdoin tunne itseänsä Suomalaiseksi, Ruotsalainen
Ruotsalaiseksi j. n. e.[1]. Ken ei tiedä, kuinka suomea on tämän suhteen
vuosisatoja runneltu, olletiki saarnoissa ja niin kutsutuissa hengellisissä
kirjoissa, joissa sanat tosin useimmittain ovat suomea, mutta niiden
sopu milloin latinaa, milloin ruotsia, milloin saksaa, milloin mitäkin.
Tämän turmeluksen jäljet menneinä vuosisatoina jäivät luonnollisista
syistä huomaamatta ja tarkastamatta. Niin ei ole asian laita tällä
vuosisadalla ollut. Sen poistamista on jo monta kymmentä vuotta
tarkoitettu tarpeellisilla muistutuksilla, neuvoilla ja varoituksilla aika
ajoittain sanomalehdissä ja muissa kirjoituksissa[2]. Onko niistä ollut
toivottua apua ja seurausta? Aina toki vähän, joka nähdään suomalaisen
kirjallisuuden uudemmista tuotteista, ehkä niissäki tavataan vikoja ja
vaillinaisuuksia, monessa kirjassa paljonkin. Ne sikiävät suurimmaksi
osaksi siitä, että moni pitää itseänsä syntyneenä mestarina, huolimatta
kielen oppimisesta, johon tarvitaan enemmän aikaa ja vaivaa kun esm.
tanssimestarin temppuihin. Kieliopin säännöt ja ohjeet kun heitetään
tuntematta, tulee kirjoitus kirjoittajan syntymäpaikan kielen kaltaiseksi,
(eikä aina sitäkään), josta syystä kaikki eivät sitä ymmärrä. Tämmöisiä

oppimattomia työjuhtia on ruvennut ilmautumaan suomen kielisenki
kirjallisuuden vainiolle, enemmin rahan ja oman voiton himosta kuin
totisesta rakkaudesta ja taipumuksesta kirjallisiin toimiin.
Virheettömyyttä kaikissa kielen osissa ei ole kuitenkaan keltäkään
odottamista niin kauvan kuin suomalainen kielioppi, etenki sanain
sovussa, on täydellisempään selkeyteen kun tähän saakka saamatta, ja,
joka on tässä niinkuin muussaki nykyään pää-asia, niin kauvan kuin
Suomen oppiva nuoriso ei saa oppiansa ja sivistystänsä maamme
omalla kielellä. Kunne se Alkeis-kouluista Yliopistoon asti ja sen läpi
tapahtuu ruotsin kielellä, tungeikse paraimmiltaki kirjoittajilta
enemmän eli vähemmän sanansovullista muukalaisuutta suomen
kieleen -- ja se on kärsittävä auttamatoinna vikana. Suuri ja väkevä
vartija on tämän suhteen Suomen muinaiskirjallisuus. Sen suojeluksen
takana ja oleskelemalla kansan keskuudessa saattaa jokainen sivistynyt
Suomalainen säilyttää kielellistä suomalaisuuttansa jotensaki puhtaana.
Näitä keinoja, jotka muussaki katsannossa ovat hyödylliset, ei pitäisi
kenenkään laiminlyödä.
[1] Vertaa esm. kirjoitusta kansallisuudesta ja kansallishengestä
sanomalehdessä Turun Aamulehti (Åbo Morgonblad), josta näkyy että
muutki pitävät mainittua turmelusta totena.
[2] Ks. E. Lönnrotin kirjoitusta: Muukalaisuudesta suomessa,
aikakirjassa Suomi, 1844; G. A. Avellanin kirjoituksia 1850 ja 1853
Suomessa; niinmyös sanomalehteä Mnemosyne, Turun
Viikkosanomain ensimäisiä vuosikertoja, Litteraturbladia ja Suometarta.
Vuosikerrat ja n:rot hakekoon halullinen itse, sillä kun ne kaikki eivät
ole käsilläni, en muista niitä tarkalleen.
Merkittävä on myös nimien ja nimitysten kirjoittaminen suomeksi,
josta vielä ei ole tultu vakinaiseen päätökseen, vaikka siitäkin on paljo
mietitty ja muistutettu, sekä myötä että vastoin. Se ei kumma olekaan,
koska asia on yhtä monimutkainen kun vaikia ja tärkeä. Toiset ovat
tässäkin enemmin pitäneet silmällä suomalaisuutta[1], toiset
muukalaisuutta[2]. Epäiltävä ei ole, kenen puolelle oikeus nyt jo on
kallistunut ja vihdoin päättyy. Asia on senlaatuinen, että siitä voisi
yksinänsä kirjoittaa hyvänki väitöksen, joka myös olisi suotava ja
tarpeellinen. Tässä seuraa vaan muutamia yleisiä muistutuksia ja
ohjeita.
[1] Ks. E. A. Ingmania: vieraista nimistä (ruotsiksi), Suomessa 1844, s.

185 ja ss; W. Kilpisen tuumaelmia Saiman 38 n:ssa 1845; Yrjö
Koskisen: kuinka vieraskieliset nimet suomeksi kirjoitetaan?
Suomettaren 9, 10, 11 n:ssa, 1856; Mehiläistä v. 1839 Loka-ja
Marraskuulta; ja Morgonbladin n:roita 49, 52, 53 v. 1845.
[2] Saiman n:roita 18, 31, 32, 37 j. m. 1845; ja Litteraturbladin 9:tä
n:roa, 1857.
Likimäisesti liittyy tämä kysymys suomalaiseen äänioppiin. Jos sitä
kiinteästi seurataan, pitäisi kaikki nimet ja nimitykset, niinkuin yleensä
kaikki sanatki, kirjoittaa niinkuin ne puheessa kuuluvat. Siis -- *silmän
ei pidä nähdä muuta kun korva kuulee*, jota ohjetta on muissa kielissä
koetettu noutaaki -- mutta vaan koetettu. Tunnettu on, kuinka esm.
Ruotsin Akatemia miltei säätänyt sitä yleiseksi laiksi ruotsin kielessä,
ja matkaansaattoi sen kautta vahingollisen sekasorron
kirjoitustavassa[1]. A. G. Silfverstolpe teki sen johdolla käytöllisen
esityksen[2], joka ei kuitenkaan saanut muita kuin joitakuita tieteellisiä
ystäviä; seurajoita aivan vähän, vaikka hän kyllä taitavasti suoritti
vaikian asian. Tämä ohje onkin ensi katsannolla vietteleväinen, mutta
syvemmin tutkittua muuttuu vaan opilliseksi leikkikaluksi. Se on
mahdotoin panna toimeen kaikissa seurauksissansa kielien omissakaan
sanoissa ja nimissä, saati sitte vieraissa. Ensiksi: kuka voi silmin
nähtäviksi merkitä kaikkia niitä pieniä ja hienoja mutkelmia, väreitä