Johdanto Suomen kirjallishistoriaan | Page 3

niiden ulospäin sivistyttävä voima. Kunki
kansan oppineet ja kynäilijät ovat jakamamiehet.
Kun nyt muista kielistä liestytetään muukalaisia sanoja niinkuin
vieraita tutkaimia ainaki, niin pitäisikö meidän Suomessa astua jäljestä
jälkeen toisten kansain, ottamatta pienintäkään oppia heidän
huolimattomuudestansa ja erhetyksistänsä. Kyllä sillä tavalla olisi
helppo tieteitä suomeksi viljellä, ja huokea myös jättää tulevain
miespolvien täytettäväksi, mikä on nykyisten velvollisuus. Suomen
kielessä ei toki ole paljo tuntuvia muukalaissanoja ja sen kirjoittajat
ovat tähän asti tehneet oikein, etteivät ole antaneet vietelläitä yhteisten
oppisanain puolustajilta, jotka tavallisesti ovat kielen vuoksi huonoja
Suomalaisia ja ehkä senki tähden eivät katso sitä miksikään viaksi, jos
kirkasta kielilähdettämme sekoitettaisiin jähmettyneillä pisaroilla
latinan ja kreikan seisahtuneesta kielivirrasta. Ahkeroidessa toimeen
panna tieteitä omalla kielellä on kaikkein velvollisuus katsoa kielemme
puhtautta ja Suomen kansan sekä nykyistä että tulevaista hyötyä. Kuki
miespolvi elää ainoasti silloin totista elämää kuin toimensa koituu
hedelmällisesti tulevaisuudellekin.
Tuskinpa niin kelvotointa kieltä löytyy, ettei sillä omintakaisesti
saattaisi toimittaa kaikkia elämään kuuluvia asioita. Suomenki kieli on
niin miehistynyt, että ainoasti sen taitamattomat ja sen ylenkatsojat
voivat sitä sadatella raaksi "pohjanperän kieleksi", joka muka kelpaisi
vaan savupirteihin ja tuhman talonpojan suuhun, niinkuin muutama
mokoma herra oli joitakuita vuosia takaperin katsonut soveliaaksi

viisaudessansa lausua, juurikun hän eli hänen kaltaisensa olisivat
paljonki vaivanneet päätänsä kielemme opinnassa, saattaaksensa siitä
sanoa hyvää eli pahaa. Semmoista ei kukaan tervejärkinen rohjenne
enää lausua, mutta kuullaan vielä nytki suomea päätettävän köyhäksi ja
taipumattomaksi. Semmoiset moitteet ilmoittavat kuitenkin enemmin
sanojainsa taitamattomuutta kuin suomen kielen kehnoutta. Moittijat
tekisivät kotimaallensa ja varmaan itsillensäki suuremman kunnian, jos
muistaisivat ettei kielienkään tunteminen pilvistä putoa, ja siis
totuudessa pysyäksensä oppisivat tarkemmin sitä kieltä, joka heistä on
niin raaka ja käyttymätöin. Mutta pakkoa ei ole kelläkään, eikä suomen
kieli sitä tarvitse. Sillä on aina ollut ylenkatsojoita jos ystäviäkin.
Mikael Agrikolan täytyi aikanansa vakuuttaa tohkomaisten
lohdutukseksi: "kylle se cule somen kielen, joka ymmerdä caikein
mielen"[1]. Niin olkoon luvallinen aikanammeki vakuuttaa kaikille
vastustajille ja epäilijöille: kyllä suomen kielellä varaa ja taipuvaisuutta
on, kun vaan löytyisi enemmän sen taitavia käyttäjiä. Niiden joukko
taas vuosi vuodelta ilahuttavasti enenee, niin että kaikki suomen kieltä
taitamattomat jäävät häpiään ja ummikoiksi omassa
syntymämaassansa.
[1] Ks. Mikael Agrikolan rukouskirjan alkupuhetta.
Suomen kielen kunnollisuudesta ja varallisuudesta ei voida totuuden
mukaan muuta sanoa kun että sillä kykenee toimittaa kaikkia niin
hengellisiä kuin maallisia, kaikkia niin tieteellisiä kuin käytöllisiä
asioita maassamme yhtä selvästi, jos ei ensittäin niin sujuvasti ja
helposti, kun millä kielellä tahansa. Kieltä elköön siis vedettäkö
esteeksi, kun kysymys on sen luonnollisesta oikeudesta päästä vallalle
omassa kasvinmaassansa. Jokainen kokekoon ja harrastakoon sanalla ja
työllä poistaa todelliset vastukset ja pönkät kielemme tieltä; ne ovat sitä
sitkeemmät ravistumaan, kuta vanhemmat ovat.
Ulkomaalaisetki kiittävät suomen kielen kauneutta ja rikkautta.
Suomen asujat itset sitä vaan moittivat ja ylenkatsovat. Niin esm.
kuuluisa tiedemies ja taitava kielien tuntija Saksassa Jakob Grimm
sanoo suomen kieltä mitä sulosoivimmaksi ja taipuvaisimmaksi koko
maanpiirillä[1]. Myöski tanskalainen kielentutkija Rask ja norjalainen
Stockfleth kiittävät Suomalaisten kieltä kauniiksi ja säännölliseksi;
edellinen vertaa sitä italian, jälkimäinen heprean kieleen, jota on
kutsuttu uskon kieleksi[2]. Niinikään saksalainen kielentutkija Becker

ylistää kieltämme[2]. Löytyy omainki maamiesten joukossa semmoisia
kun esm. Juslenius, Porthan, Lönnrot, Castrén, Arvidsson j. m. m.,
jotka ovat ymmärtäneet antaa arvon äitimme[2] kielelle. -- Kun perhe ja
perheellinen elämä on se kehto, josta kaikki siunaus, hyvyys, lujuus,
rakkaus ja säädyllisyys sikiää ja nousee kaikissa kansoissa, niin mikä
on hirmuisempi kevytmielisyys kun se, että suomalaiset vanhemmat
opettavat lapsillensa esm. venäjän, saksan, ranskan kieltä, välistä
yhtaikaa lasten puhumaan alkaessa, vaikka itset lapsuudessansa eivät
osanneet tuskin muuta kun suomea. Sillä tavalla kasvatetaan Suomen
maalle hontelomielisiä ja kylmäsydämisiä kansalaisia, ja isänmaan
rakkauden pyhä tuli tukautetaan jo kätkyessä.
[1] Ks. Kasvinmaallista muistokirjaa (Fosterländskt Album) II. 1815. s.
68.
[2] Ks. Castrenin kirjoitusta äänistä suomessa (om några ljud i finskan),
Suomi 1841, 2:n vihko s. 8 ja ss.; Lönnrotin kirjoitusta suomen, viron
ja lapin sisällisestä kohdasta toisiinsa (om finskans, estniskans och
lappskans inbördes förhållande) L:ttrbl. 1853, N:ru 11; Lönnrotin lisiä
suomen kielioppiin (ruotsiksi), Suomi 1841, 4:s vihko s. 11; N. V.
Stockflethin Norjan Suomalaisista (Bidrag til kunskab om Finnerne i
Kongariket Norge) I. Christiania, 1848, s. 16, 17 ja 416 ja ss.; A. J.
Arvidssonin käännöstä Rühsin Suomesta ja sen asujista (Finland och
dess innevånare). Tukholmi 1827, 2:n osa, s. 80.
Mutta oppisanoihin on jälleen käännyttävä. Edellisestä näkyy, ettei
niitä vastaan ole yleisesti puhuttu. Kuinkas sitä voisikaan? Oppisanain
välttäminen etenki tieteellisissä aineissa on mahdotoin -- olisipa
vahingollinenkin. Kaikilla ihmisillä, jotka eivät peräti ole Diogeneen
kaltaiset, on usioita vaatepukuja -- on juhlallisia, on jokapäiväsiä. Niin
on kaikilla vähänki sivistyneillä kielilläki monta eri muotoa, jonka
esiteltävä aine joka kerta määrää, millainen sen on oltava. Kukali mieli,
sikäli kieli. Mutta niinkuin oma olkileipä on vierasta vehnäleipää
parempi[1], niin kielilainatkin ovat kartettavat. Oppisanat otettakoot
suomen kielen omista varoista ja tehtäkööt sen luontoa ja lakiloita
myöten, niin ettei semmoisia outoja sanoja sepitettäkö kun esm.
*osanto*, *omanto*[2], *einen*, *jäseisesti*, *leikkale*, *tosite*[3] j.
m. m. ovat, joita suomi ei väen väkisellä voi tuntea omaksensa. Näistä