Johdanto Suomen kirjallishistoriaan | Page 4

kansan Sananlaskuja, s. 384.
[2] Ks. Eurénin suomalaista kielioppia, s. 41.
[3] Ks. W. Kilpisen Euklideen Alkeita, s. 6; E. J. Blomin Viivanto- ja mitanto-oppia; P. Aschanin Maamittauden Alkeita; ja aikakirjaa Suomea, 1844, s. 222 ja ss.
Kieli on ajatuksen muoto. Ajatus synnytt?? uusia k?sityksi? ja k?sitykset sanoja. Itsess??n on ajatus yleinen ja yhteinen kaikilla kansoilla; mutta se ei pukeu samaan sanalliseen j?rjestykseen kaikissa kieliss?. Sanain keskin?inen sopu on sent?hden erilainen erikieliss?. T?m? on sanomattoman painava vaarinottaa. Joka sit? vastaan rikkoo, turmelee kielen paljon enemmin kuin v??rin johdetuilla ja muukalaisilla sanoilla, josta syyst? semmoista kielen turmelusta vastaan on my?s enin sotiminen. Mutta se ei pilaa ainoasti kielt?, se sortaa my?s kansan omituisen luonteen ja itsen?isen mielen, niin ettei esm. Suomalainen vihdoin tunne itse?ns? Suomalaiseksi, Ruotsalainen Ruotsalaiseksi j. n. e.[1]. Ken ei tied?, kuinka suomea on t?m?n suhteen vuosisatoja runneltu, olletiki saarnoissa ja niin kutsutuissa hengellisiss? kirjoissa, joissa sanat tosin useimmittain ovat suomea, mutta niiden sopu milloin latinaa, milloin ruotsia, milloin saksaa, milloin mit?kin. T?m?n turmeluksen j?ljet mennein? vuosisatoina j?iv?t luonnollisista syist? huomaamatta ja tarkastamatta. Niin ei ole asian laita t?ll? vuosisadalla ollut. Sen poistamista on jo monta kymment? vuotta tarkoitettu tarpeellisilla muistutuksilla, neuvoilla ja varoituksilla aika ajoittain sanomalehdiss? ja muissa kirjoituksissa[2]. Onko niist? ollut toivottua apua ja seurausta? Aina toki v?h?n, joka n?hd??n suomalaisen kirjallisuuden uudemmista tuotteista, ehk? niiss?ki tavataan vikoja ja vaillinaisuuksia, monessa kirjassa paljonkin. Ne siki?v?t suurimmaksi osaksi siit?, ett? moni pit?? itse?ns? syntyneen? mestarina, huolimatta kielen oppimisesta, johon tarvitaan enemm?n aikaa ja vaivaa kun esm. tanssimestarin temppuihin. Kieliopin s??nn?t ja ohjeet kun heitet??n tuntematta, tulee kirjoitus kirjoittajan syntym?paikan kielen kaltaiseksi, (eik? aina sit?k??n), josta syyst? kaikki eiv?t sit? ymm?rr?. T?mm?isi? oppimattomia ty?juhtia on ruvennut ilmautumaan suomen kielisenki kirjallisuuden vainiolle, enemmin rahan ja oman voiton himosta kuin totisesta rakkaudesta ja taipumuksesta kirjallisiin toimiin. Virheett?myytt? kaikissa kielen osissa ei ole kuitenkaan kelt?k??n odottamista niin kauvan kuin suomalainen kielioppi, etenki sanain sovussa, on t?ydellisemp??n selkeyteen kun t?h?n saakka saamatta, ja, joka on t?ss? niinkuin muussaki nyky??n p??-asia, niin kauvan kuin Suomen oppiva nuoriso ei saa oppiansa ja sivistyst?ns? maamme omalla kielell?. Kunne se Alkeis-kouluista Yliopistoon asti ja sen l?pi tapahtuu ruotsin kielell?, tungeikse paraimmiltaki kirjoittajilta enemm?n eli v?hemm?n sanansovullista muukalaisuutta suomen kieleen -- ja se on k?rsitt?v? auttamatoinna vikana. Suuri ja v?kev? vartija on t?m?n suhteen Suomen muinaiskirjallisuus. Sen suojeluksen takana ja oleskelemalla kansan keskuudessa saattaa jokainen sivistynyt Suomalainen s?ilytt?? kielellist? suomalaisuuttansa jotensaki puhtaana. N?it? keinoja, jotka muussaki katsannossa ovat hy?dylliset, ei pit?isi kenenk??n laiminly?d?.
[1] Vertaa esm. kirjoitusta kansallisuudesta ja kansallishengest? sanomalehdess? Turun Aamulehti (?bo Morgonblad), josta n?kyy ett? muutki pit?v?t mainittua turmelusta totena.
[2] Ks. E. L?nnrotin kirjoitusta: Muukalaisuudesta suomessa, aikakirjassa Suomi, 1844; G. A. Avellanin kirjoituksia 1850 ja 1853 Suomessa; niinmy?s sanomalehte? Mnemosyne, Turun Viikkosanomain ensim?isi? vuosikertoja, Litteraturbladia ja Suometarta. Vuosikerrat ja n:rot hakekoon halullinen itse, sill? kun ne kaikki eiv?t ole k?sill?ni, en muista niit? tarkalleen.
Merkitt?v? on my?s nimien ja nimitysten kirjoittaminen suomeksi, josta viel? ei ole tultu vakinaiseen p??t?kseen, vaikka siit?kin on paljo mietitty ja muistutettu, sek? my?t? ett? vastoin. Se ei kumma olekaan, koska asia on yht? monimutkainen kun vaikia ja t?rke?. Toiset ovat t?ss?kin enemmin pit?neet silm?ll? suomalaisuutta[1], toiset muukalaisuutta[2]. Ep?ilt?v? ei ole, kenen puolelle oikeus nyt jo on kallistunut ja vihdoin p??ttyy. Asia on senlaatuinen, ett? siit? voisi yksin?ns? kirjoittaa hyv?nki v?it?ksen, joka my?s olisi suotava ja tarpeellinen. T?ss? seuraa vaan muutamia yleisi? muistutuksia ja ohjeita.
[1] Ks. E. A. Ingmania: vieraista nimist? (ruotsiksi), Suomessa 1844, s. 185 ja ss; W. Kilpisen tuumaelmia Saiman 38 n:ssa 1845; Yrj? Koskisen: kuinka vieraskieliset nimet suomeksi kirjoitetaan? Suomettaren 9, 10, 11 n:ssa, 1856; Mehil?ist? v. 1839 Loka-ja Marraskuulta; ja Morgonbladin n:roita 49, 52, 53 v. 1845.
[2] Saiman n:roita 18, 31, 32, 37 j. m. 1845; ja Litteraturbladin 9:t? n:roa, 1857.
Likim?isesti liittyy t?m? kysymys suomalaiseen ??nioppiin. Jos sit? kiinte?sti seurataan, pit?isi kaikki nimet ja nimitykset, niinkuin yleens? kaikki sanatki, kirjoittaa niinkuin ne puheessa kuuluvat. Siis -- *silm?n ei pid? n?hd? muuta kun korva kuulee*, jota ohjetta on muissa kieliss? koetettu noutaaki -- mutta vaan koetettu. Tunnettu on, kuinka esm. Ruotsin Akatemia miltei s??t?nyt sit? yleiseksi laiksi ruotsin kieless?, ja matkaansaattoi sen kautta vahingollisen sekasorron kirjoitustavassa[1]. A. G. Silfverstolpe teki sen johdolla k?yt?llisen esityksen[2], joka ei kuitenkaan saanut muita kuin joitakuita tieteellisi? yst?vi?; seurajoita aivan v?h?n, vaikka h?n kyll? taitavasti suoritti vaikian asian. T?m? ohje onkin ensi katsannolla viettelev?inen, mutta syvemmin tutkittua muuttuu vaan opilliseksi leikkikaluksi. Se on mahdotoin panna toimeen kaikissa seurauksissansa kielien omissakaan sanoissa ja nimiss?, saati sitte vieraissa. Ensiksi: kuka voi silmin n?ht?viksi merkit? kaikkia niit? pieni? ja hienoja mutkelmia, v?reit? ja hengelmi?, joiden kautta t?ysin?iset ??net sukelteleivat ja sitouvat sanoiksi? Palkitsemattoman hy?dyn ja voiton tekiv?t puustavien keksij?t sek? kirjoittajille ett? kirjanpainajille ja lukijille, sen kautta, ett? laittoivat puustavia vaan t?ysin?isille ??nille. -- Toiseksi: mik? on korvakuuloa ep?vakaisempi, ja kenen puhetta pit?isi korvan kuulla? Suomessa esm. Inkeril?isenk?, Karjalaisen, Savolaisen, Pohjalaisen, Satakuntalaisen, H?m?l?isen, Uusmaalaisen vaiko Varsinaissuomalaisen tahi kunkin Eripit?j?l?isen ja Kyl?l?isenkin?