Jaana Rönty | Page 5

olla t??ll?.
Se oli Jaanan mielest? hyvin merkillist?. Ja h?n kun oli alussa luullut, ett? vanha herra oli talon is?nt?.
--Kuinkas te sitten olette t??ll?? h?n kysyi viattomasti.
Vanha herra n?ytti h?mm?styv?n.
--Min? olen t??ll? vaan sattumalta, h?n selitti.
Selitys oli Jaanan mielest? tyydytt?v?. Taisi olla kyl?ss? t??ll?. Sattuuhan sit? vieraaksi vaikka mink?laisiin taloihin.
--Mutta nuo toiset varmaan asuvat t??ll?? h?n kysyi.
Vanha herra hym?hti.
--Mahdollista kyll?. Sin? tahdot siis pois t??lt??
--Tahdon min?.
--Min? puhun sitten rouvalle sinusta. P??set pois jo t?n? aamuna. Mutta mihin sin? menet sitten?
--En tied?.
--Oletko ennen ollut palkollisena?
--En ole.
--Tahdotko takaisin kotipuoleesi?
Jaana mietti.
--En min? viel?, h?n vastasi ep?r?iden.
Vanha herra oli pahemmassa kuin pulassa h?nen kanssaan.
--Sinun pit?? siis saada paikka t??ll?, h?n sanoi.
--Kyll? se olisi kovin hyv?.
--Piian paikka?
--Niin. Ettek? te ottaisi?
--En tarvitse. Mutta t?ss? on kaksikymment? markkaa sinulle, ett? voit v?h?n aikaa el??. Ehk?p? sin? saat jonkun paikan.
Jaana meni pelk?st? kiitollisuudesta ihan lyykylleen.
--Jopa te nyt kovin hyv?ksi rupesitte, h?n sanoi. En toki tiennyt niin hyvi? ihmisi? maailmassa olevankaan.
Vanha herra torjui h?nen kiitoksensa. Mutta viel? oli yksi huoli Jaanalla.
--Kuka ne sitten maksaa nuo astiat? h?n kysyi. Ei se minun syyni ollut. Kyll?h?n herra n?ki, ett? se nuori herra, maisteri, mik? lie ollut, se rupesi h?jyytt? tekem??n.
--Min? maksan, sanoi vanha herra.
Nyt tunsi Jaana itsens? jo kokonaan levolliseksi.
Mutta vanha herra oli v?synyt. H?n heitt?ytyi sohvankulmaan ja peitti silm?ns? k?dell??n. Jaana ei tiennyt, pitik? h?nen menn? vai j??d?.
--Voit nyt kertoa minulle v?h?n kodistasi, sanoi vanha herra.
Jaana istui tuolille. H?n risti k?tens? ja alotti totisesti ik??nkuin olisi uskontunnustustaan lukenut. Vanha herra oli t?ll? kertaa h?nelle jumalan sijainen maan p??ll?, jolta ei sopinut mit??n peitt??. H?n kertoi is?st??n, ?idist??n, veljist??n ja mit? tiesi mummosta ynn? h?nen suvustaan. Vanha herra kysyi aina jotakin ja kuunteli k?si silmill??n.
Se ei ollut mik??n kaunis ja p?iv?npaisteinen sukutarina, mutta se n?ytti miellytt?v?n kuulijata. H?n tahtoi tiet?? kaikki yh? tarkempaan. Ja Jaana jutteli kaikki, niin raskasta kuin se joskus olikin ja niin mielell??n kuin h?n olisi tahtonut esitt??kin perheens? paremmassa ja kauniimmassa valaistuksessa.
Jaana kertoi tietysti katkonaisesti ja omalla tavallaan. Mutta vanha herra t?ydensi mieless??n h?nen kertomuksensa ja pian oli h?nell? sielunsa silmien edess? yhten?inen tarina heimosta, joka oli joutunut pois juuriltaan ja joka n?ht?v?sti kulki kohti varmaa ja ennakolta m??r?tty? perikatoaan.
--Vieriv? kivi ei sammaloidu, h?n hym?hti itsekseen surumielisesti.

7.
Suurina n?lk?vuosina 1860-luvulla oli Jaanan mummo muuttanut poikineen pois syntym?sijoiltaan ja kulkeutunut vaeltavien kerj?l?islaumojen mukana kaupunkiin kohisevan kosken varrella.
H?nen kotiseudultaan ei kukaan muu ollut l?htenyt liikkeelle. Kerj?l?islaumat kuuluivat jo asutumpien ja veltostuneempien laaksomaiden ilmi?ihin. Siell? oli pappiloita ja herraskartanoita ja siell? oli ihmisk?si jo karttuisampi.
Mutta tuolla ylh??ll?, tiett?miss? vaarakyliss? ja t?lleiss?, joiden v?lill? peninkulmaiset kinokset kohottivat harjojaan, ei ollut muuta auttavaa k?tt? kuin jumalan. Ellei se auttanut, tuli kuolema. Se oli niin sallittu, se oli niin p??tetty pilvien k?r?jiss?. Kenenk??n ei juolahtanut mieleen sit? nureksia.
Mit? ankarammin lavantauti raivosi ja mit? useammat ruumiskirstut kirkkomaahan kannettiin, sit? alavampina kohosivat kansan rukoukset ja sit? koristeellisempina hehkuivat helvetin tuliset lieskat synnintuntoisissa syd?miss?. Kansa kuoli paikalleen. Heid?n ruumiinsa riutuivat, mutta heid?n sielunsa pelastuivat.
Taivaan autuus korvasi sen, mink? maan kurjuus kielsi heilt?. Abrahamin helma oli auki kaikille, sill? rikasta miest? ei t??ll? ollut yht??n. Kristillisen pelastusvarmuuden kyyhkynen liihoitteli lumivalkeana ja voitollisena p??ll? mustien mets?nrantojen ja t?hti-?isten, kimmelt?vien lakeuksien, samalla kuin tauti hiihti pitkin talvitiet? ja kuolon kulkuset soivat alla yksin?isten, hankeen haudattujen akkunoiden.
Se oli hengen voitto aineen yli, iankaikkisen el?m?n katkeamaton riemujuhla kautta ajan murheen ja kadotuksen.
N?l?nh?t? oli t??ll? aina eiv?tk? monet ij?kk??mmist?k??n ihmisist? muistaneet sy?neens? selv?? leip?? kuin muutamia kuukausia el?m?st??n. Nyt oli kuitenkin kato suurempi kuin koskaan ennen. Mutta oli my?s suurempi kansan hartaus ja n?yr? alistuminen sallimuksen valtojen edess?.
Jos Miina R?nty poikinensa olisi j??nyt syntym?sijoilleen, he molemmat ep?ilem?tt? olisivat p??sseet kyl?n yhteiseen hautaan ja samalla osalliseksi siit? korkeasta kutsumuksesta, joka odotti h?nen kanssavelji??n ja -sisariaan. Mutta h?n ei ollut kest?nyt koettelemusta.
Perkele, joka k?y ymp?ri niinkuin kiljuva jalopeura, oli vienyt h?net korkealle vuorelle ja n?ytt?nyt h?nelle kaiken maailman ihanuuden. Ruman valta oli kangastanut h?nelle kauniina sen kerj?tyn leip?palan muodossa, jonka h?n tiesi olevan helpommin saatavissa tuolta viljellymmilt? mailta ja pikkukaupungin viekoittelevasta l?heisyydest?. Niin h?n oli tullut johdatetuksi kiusaukseen eik? Herra ollut p??st?nyt h?nt? pahasta.
Kaksi y?t? h?n oli pysynyt uskollisena. Kaksi p?iv?? oli el?m?n kruunu h?nelle kimmelt?nyt.
Mutta kolmantena h?n oli sonnustanut kupeensa, her?tt?nyt poikansa ja teljennyt t?llin oven. Sukset h?n oli ottanut sein?vierelt? ja l?htenyt viilett?m??n loivaa m?enrinnett? alas, kohti ihalampia ilmanrantoja, paukkuvan pakkasaamun sekeisess?, sinert?v?ss? h?m?r?ss?. Iikka oli hiiht?nyt h?nen per?ss??n. Eik? ollut kumpikaan taakseen katsahtanut, vaan matkannut sanaa sanomatta, niellen karvasta palaa kurkussa ja pyyhk?isten silloin t?ll?in vettyv?? nen?np??t? j?isell? kintaallaan.
Mutta taivas oli leimunnut uhkaavana heid?n p??ns? p??ll? ja kalpeneva aamut?hti muistuttanut heid?n mieleens? m?kin is?nt??, mennytt? Ryykk? R?nty?, jonka tauti oli tappanut ja joka nyt nukkui viimeist? untaan suurten kinoksien keskell? vihityss? maassa.

8.
Vanha herra ei ollut pitkiin aikoihin kysynyt mit??n. Jaana vaikeni ja katsoi kuulijaansa.
H?n huomasi, ett? vanha herra nukkui.
H?n istui ensin hetkisen neuvottomana. Sitten h?n siirsi tuolin syrj??n ja rupesi hiljaa kokoilemaan lattialta pulloja ja lasimurusia.
Samassa her?sikin vanha herra. H?n aivasti, hieroi silmi??n