Jaakko Juteini ja hanen kirjallinen toimintansa | Page 7

Edelläolevan lausunnon mukaan siis opinnoilla Turun yliopistossa oli
samat hyvät puolet kuin vastaavilla Upsalassakin: isänmaan historia,
tietoviisaus kaunotieteellisine puolineen saavat osakseen ahkeraa
tutkistelua; runollisen mielialan vallitessa harrastetaan uudenaikaiseen,
etenkin saksalaiseen kirjallisuuteen syventymistä, ja muistuttaisimme,
että yleensä vielä valistusmiesten ja saksalaisista Wolffiaanien ja

filantropistien ja etenkin ennenmainitsemiemme Bürger'in ja Jean
Paul'in monilukuiset teokset siellä saavat hartaita lukijoita ja
luullaksemme ihailijoitakin, mutta myöskin Kant on siellä tunnettu. Ja
tuo kaikki on vielä tukholmalaistenkin mielestä hyvää. Mutta Turussa
julkaistuista väitöskirjoista havaitaan vielä eräs harrastus, joka ei ole
hyvä, ja se on fennomania, suomikiihkoisuus. Syynä sen syntyyn
tietysti ovat eräät opettajat, joista se on luonnollisesti tarttunut
oppilaisiin, koska nuo opettajat useat ovat mainehikkaita miehiä.
Oikein perikuvallinen esimerkki tällaisen suomikiihkoisuuden
tartuttamasta oppilaasta oli juuri Jaakko Juteini, joka ei tullut
ajatelleeksi, että siinä olisi kenenkään mielestä mitään pahaa, ja joka
epäilemättä ei myöskään aavistanut, että maassamme »fennomaniaa»
vastaan oli nähtävästi jo syntymässä »ruotsikiihkoisuutta».
Tämänhenkisille oli tietysti kuin punainen vaate härjälle Aleksanteri
I:sen ylistely ja sen silloisen tosiasian riemullinen julistaminen, että
Suomi oli yhdistämisen kautta Venäjän mahtavaan valtakuntaan
päässyt sodan jaloista ja saavuttanut mahdollisuuden voida rauhassa
kehittyä ja saada omakielisen sivistyksen. Se oli juuri viimemainittuja
mielipiteitä vierova ja niitä oudoksuva ruotsalainen yläluokka, jonka
edustajia enemmistönä v. 1810 istui hallituskonseljissa. Heissä
nähtävästi »Lyceum'in» äsken esittämämme sanat »fennomaniasta»
löysivät kiitollisen kaikupohjan. Ja Juteini joutui luullaksemme heidän
ruotsinmielisyytensä ensimäiseksi uhriksi ja on siten suomalaisuuden
ensimäinen »marttiira».[18]
Juteini oli, näet, ennenmainittuun virka-anomukseensa liitettyihin
suomalaisiin kielinäytteihin pannut myöskin erään runonsa, nimeltä
»Keifarille», ja erään sepittämänsä puheentapaisen varustettuna
otsakkeella »Suomen kansalle, wuonna 1810».[19] Edellisessä hän
laulaa Aleksanteri I:sen ylistystä ja jälkimäisessä hän taas julistaa
kansallensa myöskin muita sen aikuisen »fennomanin» mielipiteitä.
Puheen ajatukset luullaksemme eivät voineet miellyttää toisia
hallituskonseljin jäseniä, jossa silloin istuivat: R.V. De Geer, K. von
Troil, C. Fr. Rotkirch, C. Mannerheim, E.E. Tulindberg ja H.C.
Nordenswan. Puhe onkin siksi merkillinen, että me sen, lyhyt kun on,
painatamme tähän kokonaisuudessaan:
Rakkaat Suomalaiset! Nykyisillä ajoilla on tapahtunut meille suuri
tapaus. Jälkeentulevaiset saavat havaita, jos se on Suomalaisille onnexi

taikka onnettomuudexi. Hänen Keisarillinen Majesteetinsa Alexanderi
I:nen, joka on Itsevaldias Venäjäsä, on voiton kautta saanut Ruotsilda
koko Suuren Ruhtinaanmaan Suomen halduunsa. Hän on asettanut sen,
aivan rakkaasti meitä kohtaan, korkian ja laupiaan suojeluxensa ale. Se
on tosi, meillä oli ennengin hyvä, oikia ja armollinen hallitus, joka
vilpittömästi etsi meidän etuamme; ehkä se on myös tosi, _niin kauvan
kuin meidän kielemme on ylenkatseessa ollut, jonga perustus on
kuitengin aivan merkillinen, niin kauvan on yhteinen kansa ollut viellä
paljon hyvää paitsi; sillä omalla kielellänsä taita kukin kansa parhain
täydellisyyttänsä lähestyä. Nyt on meidän kuuluisa Pääkaupungimme,
nyt on meidän hyvä ja viisas Haldiamme omassa maassamme. Meillä
on siis nyt toivo, pikemmin kansain yhteiseen päämaaliin, nimittäin
pysyväiseen onneen ehtiä_. Mutta missä oli meillä ennen vakuutus
tämän onnen rauhallisesta nautinnosta? Totisesti, se oli meillä aina
huikendelevainen niin aukian Riikin rajan ohessa, kuin endinen Ruotsin
raja Suomessa oli. Se näkyy Suomenniemen rauhallisuuteen
_välttämättömäxi, että Pohjanlahden pitää oleman rajana Ruotsin ja
Venäjän valtakundain välillä_. Historian ja isäimme ilmoitusten kautta
on meille kyllä tietty, kuinga kauhistavaisesti meidän maamme ja
esivanhembaimme kanssa on muinen meneteldy niissä kapinoissa ja
riidoissa, jotka Ruotsin ja Venäjän kesken ovat ajoittain syttyneet
maata hävittämään. Koko Suomenmaan yhdistyxen kautta Venäjän
valtakunnan kanssa tulevat toivon jälkeen nämät hirmuisuudet
tästäedes meidän pääldämme poistetuixi. Se _isäimme verellä punattu
maa, joka tähän asti on sodan jaloissa verikangaana ollut, kukoistaa
kuitengin viimmein jälkeentulevildamme ilolla viljeldäväxi. Suomea
valistuxen auringossa myös vapaasti kulkea puolipäivään; sillä
Alexanderi I:nen on nyt Venäjässä Itsehaldiana, Joka meitä siitä
vakuuttaa_.[20] Sama Alexander on meidängin Valdiaamme, jonga
sydän liekitsee rakkaudesta ihmisyyttä kohtaan, Joka on meillekin
armonsa niin runsaasti osottanut, että Hän on Itse tullut meille Suurexi
Ruhtinaaxi. Tämä Ruhtinas, Jonga valda ulettuu maan ääriin, rakastaa
oikeutta ja valvoo alamaistensa onnen ylitse. Hän andaa järjellisiä
asetuxia, perustaa Oppihuoneita, ja kallistaa korvansa leskein ja
orpolasten valitusääneen. Hän holhoo ihmisyyden arvoa. Hän lunastaa
orjat orjuudesta, jotka tähän saakka turvatoina raskaasti huokailivat,
mutta nyt siunailevat sitä hetkeä, koska Alexanderi nousi Valdakunnan

Keisarilliselle Hallitusistuimelle uskollisten alammaistensa turvaxi ja
Isäxi. Hän nousi ihanan valistuxen ja ilon säteitä Isänmaansa hyväxi ja
kunniaxi levittämään. Se on myös Sinulle kunnia, o Suomenmaa! tulla
Hänen kalliin Valdikkansa kautta suojelluxi ja kutsua Händä Isäxesi,
Hänen isällisen hailituxensa alla--se on sinulle suurembi kunnia kuin
itse Venäjälle, sillä Hän asuu sinun luonasi Pietarin julkisissa muurissa
Suomenlahden rannalla----, rakastakan, kuulkan ja kunnioittakan siis
Händä!
Emme muuta voi kuin otaksua, että tämä puhe Juteinin itsensä sitä
aavistamatta oli kuin korvapuusti hallituskonseljin joidenkuiden
jäsenten mielipiteille ja tunteillekin. Ja tämän eroavaisuuden
poliittisissa mielipiteissä ja näkökannassa yleensä luulisimme
pohjimmaiseksi syyksi Juteinin hakemuksen hylkäämiseen, vaikk'ei
sitä sopinut julkisuudessa ilmaista helposti ymmärrettävistä syistä. Ja
sen vuoksi ei myöskään jälkimaailmalla ole tilaisuutta ottaa selkoa
hallituskonseljin huhtikuun 7 p:nä 1810 tekemän päätöksen
perusteluista kielenkääntäjän ottamiskysymyksessä.
Olivatpa nyt nämät syyt Juteinin hakemuksen hylkäämiseen mitkä
tahansa, tosiasiaksi jää, että Juteinia ei hallituskonseljin
kielenkääntäjäksi otettu, vaikka hän siihen aikalaisistaan ansiokkain
ollut olisi; hänet päinvastoin »pudotettiin tika-puilda», kun hän
»köyhyydessä koki