Jaakko Cookin matkat Tyynellä merellä | Page 6

lukua ulkonaisen elämän hienoudesta, mutta ei ollut
myöskään ihan väliäpitämätönkään siinä suhteessa. Tatueeraamistapa
oli yleinen ja ihmeekseen huomasivat Englantilaiset, että miehet
osoittivat tämän kaunistuskeinon käyttämisessä enemmän
turhamielisyyttä kuin naiset. Tukkansa voitelivat he linnun- tai
kalanrasvalla, joka kuitenkin aikaa myöten levitti ympärilleen
jokseenkin vastenmielistä hajua. Muista koristusneuvoista mainittakoon
korvakoristeet, joina käytettiin mitä erilaisimpia esineitä, niinkuin
kalanluita, puupalasia, höyheniä, kangaspalasia y.m. Verhona käytettiin
kaksi vaatepalaa, joista toinen ulottui hartioilta polviin saakka ja toinen
oli kiedottu keskiruumiin ympäri. Naisten pukine oli muuten
samanlainen kuin miestenkin.
Uusiseelantilaiset elättivät itseään kalastuksella ja maanviljelyllä; pellot
olivat tarkkaan eroitetut toisistaan aituuksilla. Asumuksien
rakentamiseen ei uhrattu tavallisesti paljon vaivaa. Maahan pystytetyt
heinäkasveilla täytetyt patsaat olivat seininä ja katto muodostettiin yhtä
yksinkertaisesti. Venheet ja alukset rakennettiin sen sijaan sitä
keinollisemmin. Ne olivat pitkiä ja kapeita; suurempiin mahtui aina 100
mieheen asti ja väliin yhdistettiin kaksi alusta yhdeksi. Koristukseksi
leikattiin niihin kaikenlaisia piirroksia ja keulapuolella nähtiin niissä
tavattoman pitkällä kielellä varustettuja ihmisen pään kuvia, jotka
muuteukin olivat niin rumia kuin vaan mahdollista.
Uusiseelantilaiset kuuluivat samaan kansanheimoon kuin
Seurasaarienkin asukkaat ja puhuivat melkein samaa kieltäkin. Vanha
tarina kertoo että Maorit vaelsivat (noin 1300 paikoilla jälk. Kr.)
Sandwich-saarilta Uuteen Seelantiin, tunkien tieltään sen alkuperäiset
asukkaat. Myöhempi tutkimus on levittänyt yhä enemmän valoa

kansanvaelluksiin Tyynen meren saarissa, mutta Cook'in ansioksi on
kuitenkin luettava että hän ensiksi on koonnut sitä seikkaa koskevia
satuja. Luonteeltaan olivat Uuden Seelannin asukkaat raaemmat kuin
Tahitilaiset, mutta sen sijaan myöskin uljaammat ja tavoiltaan
puhtaammat. Kunkin heimon jäsenet asuivat vahvasti varustetuissa
kylissään ja olivat keskenään mitä paraimmassa sovussa, vaan
osoittivat sitä suurempaa julmuutta vihollisiansa kohtaan. Vangiksi
joutuneille ei suotu mitään armoa, vaan tapettiin säälimättä ja syötiin
sitten voiton kunniaksi vietetyissä juhlissa. Kun Uusiseelantilaiset
pitivät vihollisinaan kaikkia muukalaisia, voimme helposti ymmärtää,
minkä tähden he katselivat karsain silmin Englantilaisiakin.
UUSI HOLLANTI.
Maaliskuun lopulla jätti Cook Uuden Seelannin taaksensa ja saapui jo
seuraavan kuun keskipaikoilla Uuden Hollannin rannikolle, jonka
Englantilaiset luulivat olevan yhteydessä Tasmanin löytämän Van
Diemenin maan kanssa. Seuraten matalavuorista, harvametsäistä
rannikkoa, purjehti Cook pohjoista kohden etsien soveliasta
maallenousupaikkaa. Sieltä täältä nousevasta savusta huomasi hän että
maa oli asuttua ja kohtapa saatiin nähdä kirjaviksi maalattuja
asukkaitakin, jotka olivat varustetut keihäillä ja jonkunlaisilla
turkkilaisen miekan kaltaisilla puisilla heittoaseilla (bomerangeilla).
Erään lahden rannalla koettivat Englantilaiset päästä lähempään
yhteyteen näiden asukasten kanssa. Mutta niinpian kuin he olivat
lähestyneet maata, pötkivät villit pakosalle, paitsi kaksi miestä, jotka
jäivät paikoilleen asettuen rohkeasti Englantilaisia vastustamaan.
Uhkaavan näköisinä heiluttivat he aseitaan huutaen kielellä, jota ei
Tupiakaan ymmärtänyt. näitä rohkeita rannikkonsa puolustajia oli
mahdoton saada suostutetuiksi sovinnollisilla keinoilla; heitä vastaan
oli käyttäminen ampuma-aseita. Kun toinen heistä oli saanut haavan
jalkaansa, pakeni hän erääsen mökkiin, vaan tuli kohta sieltä takasin
kilvellä varustettuna ja ryhtyi uudelleen taisteluun yhdessä toverinsa
kanssa. Kohta näkivät villit kuitenkin heikkoutensa ja pakenivat.
Englantilaiset nousivat silloin maalle, tutkivat tyhjiksi jätettyjä
asumuksia ja koettivat kaikin tavoin päästä yhteyteen asukasten kanssa.

Se oli kuitenkin turhaa, sillä villit karttoivat huolellisesti uusia
tulokkaita. Kahdeksan päivää viettivät Englantilaiset kuitenkin
seudussa, kutsuen sen Botany-bayksi s.o. Kasvilahdeksi, syystä kun
kasvullisuus siellä oli mitä runsaimpia.
Cook purjehti yhä pohjoista kohden seuraten rantaa parin peninkulman
päästä. Matka oli erittäin yksitoikkoista, jopa kävi vaaralliseksikin
noiden monilukuisten karien ja koralliluotojen kautta, jotka ulottuivat
pitkin Uuden Hollannin koillisrantaa aina Uuteen Guineaan asti.
Kuohuen loiskuivat meren aallot noita purjehtijalle vaarallisia kareja
vastaan, jotka muodostavat välilleen ainoastaan soukkia kulkuväyliä.
Joskus nousivat Englantilaiset maalle, koettaen päästä alkuasukasten
yhteyteen, mutta yhä vaan huonolla menestyksellä. Cook nimitti kuivan,
jokia kaipaavan rannikon Uusi-etelä-Wales'iksi, arvellen ettei siellä
ollut mitään, joka voisi houkutella eurooppalaisia uudisasukkaita;
hätäisellä tarkastusmatkallaan ei hän huomannut että seutu oli
kivennäistuotteiden suhteen maailman arvokkaimpia.
Moni salakari oli onnellisesti vältetty kun "Endeavour" kesäkuun 10
p:nä äkkiä illan hämärässä törmäsi 16 eteläisellä leveysasteella eräälle
luodolle, pääsemättä siitä sen etemmäksi. Asema oli vaarallinen, sillä
koralliluodot ovat teräväkärkisiä ja pianpa huomasivatkin merimiehet
kauhukseen että osa köliä ja muutamia lautoja laivan kupeesta oli
irtautunut ja uiskenteli nyt rajusti loiskuvilla meren aalloilla.
Viipymättä ryhdyttiin toimiin laivan irti saamiseksi ja siinä
tarkoituksessa koetettiin sitä saada keveämmäksi heittämällä mereen
kaikki mikä suinkin ei ollut välttämättömästi tarpeellista. Mutta
ponnistukset olivat turhat, sillä karille joutuminen tapahtui vuoksen
aikana, jonka tähden merimiestemme oli odottaminen pakoveden
ohimenoa, koettaakseen sitten taas parastaan seuraavan vuoksen aikana.
Epätoivoisen yön jälkeen valkeneva päivä näytti vielä selvemmin tilan
vaarallisuutta. Koralliluoto oli murtanut laivan pohjaan reiän ja sisään
tulleen veden poistamiseksi täytyi käyttää kolme pumppua. Rannikko
oli monen peninkulman päässä ja lähestöllä ei näkynyt mitään
saartakaan, jonne olisi voitu pelastua yhä enemmän uhkaavasta vaarasta.
Toivottomuus oli yleinen, sillä vaikka laiva olisikin saatu irralleen,
täytyi sen lyhyen ajan kuluttua vajota, kun tuo pohjassa oleva

ammottava reikä olisi päästänyt veden vapaasti sisään virtaamaan.
Mutta vaikka vaara olikin suuri eivät Cook'in miehet kadottaneet
malttiaan ja kuuliaisuuttaan päällikköänsä kohtaan, niinkuin usein
semmoisissa tilaisuuksissa tapahtuu. Ja kun sitten puolenpäivän aikana
vuoksen tullessa taas ryhdyttiin pontevasti toimeen laivan
irtisaamiseksi, onnistuttiinkin siinä viimein ja ilokseen huomasivat
matkalaiset ett'ei reikä päästänyt enemmän vettä sisään kuin
korallisaarella ollessakaan. Kun sitten erään Monkhouse nimisen
upseerin kekseliäisyydellä