Jaakko Cookin matkat Tyynellä merellä | Page 4

Sota-alukset olivat suurimmat ja niitäpä käytettiin parittain s.o.
kaksi purtta liitettiin toisihinsa vahvasti sivuilta. Pienempiä venheitä
soudettiin ainoastaan, mutta suurempiin oli laitettu purjeitakin.
Mitä muuten Tahitilaisten tapoihin tulee, huomauttaa Cook heidän
suuresta puhtauden noudattamisestaan. He kylpivät kolme kertaa
päivässä, aamuin, keskipäivällä ja illoin; ruokaillessaan huuhtoivat he
suunsa ja kätensä melkein joka suupalan jälkeen. Mainittava on
myöskin heidän omituinen menettelynsä kuolleita haudatessa. Ruumiit
asetettiin paarille ja annettiin mädätä muutamia kuukausia, jonka
jälkeen ainoastaan luut haudattiin sitä varten erityisesti rakennettuihin
morai nimisiin paikkoihin. Nämä hautapaikat olivat varustetut usein
komeilla hautapatsailla ja saarelaiset näkyivät pitävän niitä suuressa
kunniassa.
Uskonnolliset käsitykset olivat saarelaisilla jokseen kehittyneellä
kannalla; sillä he uskoivat yhden maailman luojan, vaikka kohta
ajattelivat hänen alapuolellansa olevan useita alijumalia eli haltijoita.
Yhteiskunnallinen järjestys oli ylimyksellinen, ja mahtavimmille
ylimyksille annettiin jonkunlainen kuninkaallinen arvo. Sellainen
ylimys oli myöskin Tutaha, joka sotaisen kuntonsa vuoksi oli valittu
kuninkaaksi, vaikka kohta hänen isänsä ja edeltäjänsä oli vielä elossa.
* * * * *
Tahitin saarelta lähdettyään kävi Cook läheisiä pienempiä saaria
tarkastelemassa ja huomasi että maanlaatu sekä asukkaat olivat niissä
kaikissa melkein samanlaisia. Huaheinen asukkaat tulivat häntä vastaan
venheillään ja astuivat vasta sitten laivaan kun olivat nähneet siellä

Tupian. Heidän kuninkaansa Oree tarkasteli ihmetellen kaikkea mitä
hän näki Englantilaisilla ja ihastui kohta vieraisinsa niin että vaihtoi
nimiä heidän päällikkönsä kansa kutsuen häntä omalla nimellään ja
itseään taas Cokeeksi. Uliteian ynnä kolme sen naapurisaarta otti Cook
juhlallisilla tempuilla Englannin kuninkaan haltuun, löysi sitten vielä
joukon pienempiä saaria ja nimitti koko ryhmän Seurasaariksi.
UUSI SEELANTI.
Onnellisesti oli Cook täyttänyt matkansa ensimmäisen tehtävän,
Venustähden tarkastuksen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan päätti
hän jatkaa tutkimusmatkaansa ja lähti sen vuoksi elokuun alkupuolella
Seurasaarilta eteläistä ilmansuuntaa kohden. Kuukauden ajan
purjehdittuaan saapui hän noin 40 eteläisen leveysasteen kohdalle,
mutta silloinpa nousi niin ankara myrsky että matkustajiemme täytyi
hieman peräytyä ja jatkaa sitten kulkuansa länttä kohden. Kuukauden
päivät saivat he sitten taas purjehtia aavalla aukealla valtamerellä.
Viimeinpä nähtiin veden pinnalla puun kappaleita, irtonaisia kasveja, ja
maalintuja alkoi lennellä laivan läheisyydessä. Lokakuun 5 p. muuttui
vesikin väriseksi ja seuraavana päivänä tervehtivät merimiehet
ilohuudoilla edessään olevaa rannikkoa.
Maa tuli yhä selvemmin näkyviin. Vuoriseudut olivat metsäisiä ja
laaksoissakin nähtiin joitakuita puita. Ilmaan nousevasta savusta voitiin
päättää, että seutu oli asuttua ja kun lähemmäs saavuttiin, tuli näkyviin
pieniä, sievännäköisiä majoja, venheitä, jopa ihmisiäkin. Merimiehet
luulivat jo saapuneensa tuolle tuntemattomalle eteläiselle mantereelle,
mutta toden teolla olivat he tulleet itärannikolle Uutta Seelantia, jonka
länsipuolella oli Tasman käynyt jo v. 1642.
Cook laski laivansa ankkuriin erään joen suulle ja lähti oitis muutamien
seuralaistensa kanssa rantaa kohden. Kun alkuasukkaat huomasivat sen,
lähtivät he ensi alussa pakosalle, mutta tuskin oli Cook astunut
Banks'in ja Solander'in kanssa maalle, kun metsästä töytäsi äkkiä neljä
pitkillä keihäillä varustettua miestä aikoen anastaa rannalla olevaa
Englantilaisten venhettä. Muutamat pyssynlaukaukset kaatoivat
kuitenkin yhden ryntääjän, jolloin muut lähtivät pakosalle. Mutta
myöskin Cook näki parhaaksi sillä kertaa lähteä takasin laivaansa.

Seuraavana päivänä huomasi Cook rannalla koko joukon alkuasukkaita
ja kun hän halusi hartaasti päästä heidän puheilleen, miehitti hän kolme
venhettä, otti Banks'in, Solander'in sekä Tupian mukaansa ja läksi
soutamaan taas rannikkoa kohden. Huolimatta keihäillä ja
jonkunlaisilla kivikirveillä (asukasten kielellä: patu-patu) varustettujen
villien uhkaavista liikkeistä nousivat Englantilaiset maalle ruveten
keskusteluun joen toisella puolen olevien maan-asukasten kanssa.
Tupia, jonka kieltä Uusiseelantilaiset Englantilaisten suureksi
mielihyväksi ymmärsivät, selitti että vieraat tulevat ystävinä, etteivät he
halua muuta kuin vettä sekä ruokavaroja ja että he tahtovat maksaa
kaikki rehellisesti. Siinä sitten keskusteltiin jonkun aikaa ja viimein
suostuivat alkuasukkaat tulemaan joen yli. Heille tarjottiin nyt
lasikoristeita ja rautaa, mutta niistäpä eivät villit pitäneet paljon lukua;
Englantilaisten aseet miellyttivät heitä enemmän ja tempasipa yksi
heistä tähtientutkijalta Green'iltä metsästyspuukon. Kun toisetkin
rupesivat sitten osoittamaan yhä suurempaa julkeutta, täytyi
Englantilaisten turvata ampuma-aseisinsa. Mutta siitä oli seurauksena
että villit heittäysivät taas jokeen ja pakenivat sitä tietänsä
Englantilaisten näkyvistä.
Näin raukenivat turhaan kaikki Cook'in yritykset ystävyyden toimeen
saamiseksi alkuasukasten kanssa. Mutta kun hän tarvitsi
välttämättömästi juomavettä ja kun vesi joen suullakin oli suolaista,
tahtoi hän hakea jonkun toisen maallenousupaikan. Näissä tuumissa
ollessaan huomasi hän kerran kaksi venhettä lähenevän rannikkoa. Nyt
päätti Cook käyttää tilaisuutta hyväkseen ja ottaa vangiksi venheiden
miehistön, saadakseen sitten heidät hyvällä kohtelulla puolellensa.
Mutta huolimatta Tupian ystävällisistä kehoituksista, ponnistelivat
alkuasukkaat viimeiset voimansa päästäkseen pakosalle ja kun toinen
venheistä siitä huolimatta oli joutumaisillaan Englantilaisten käsiin,
tarttui sen miehistö aseihinsa. Kahakassa, joka silloin syntyi, kaatui
neljä alkuasukasta Englantilaisten luodeista; muut kolme otettiin
vangiksi vedestä, jonne he olivat hypänneet tappiolle jouduttuaan.
Sopiipa arvata että vangiksi joutuneiden pelko oli sanomaton, sillä he
luulivat joutuvansa varman kuoleman omiksi. Mutta kun he sitten
huomasivat että nuo oudot voittajat osoittivat heille mitä suurinta
ystävyyttä, muuttui heidän kauhunsa pelkäksi riemuksi. Cook'in

ihmisystävälliseen mieleen koski kuitenkin heidän viattomain
toveriensa surma kipeästi, sillä hän ymmärsi aivan hyvin, ett'eivät villit
ansainneet suinkaan kuolemaa siitä syystä kun he eivät ottaneet
uskoakseen muukalaisten lupauksia. Kun vangiksi joutuneet olivat
olleet jonkun aikaa Englantilaisten laivassa ja saaneet siellä lahjaksi
vaatteita sekä korukaluja, pääsivät he taas maalle, taivuttaakseen siellä
muitakin ystävällisemmiksi Englantilaisia kohtaan.