Iltalampun ääressä II | Page 8

osoittaakseen
Hiljalle kiitollisuuttaan oli se, että hän oli ahkera. Vaan niin kovin
ankarasti hän ei työskennellyt kuitenkaan, koskapahan joka päivä jouti
hukkaamaan tunnin tai pari Esterin kanssa Esplanaatikadulla. Hilja,
joka ei koskaan valinnut kävelyajakseen puolispäivän tunteja, niin kuin
muotiin kuului, mutta oli konttorista ruokatunneille tullessaan pakotettu
kulkemaan Esplanaatin läpi, näki heidät usein kävelemässä iloisina ja
ylhäisinä väen tungoksessa ja innokkaasti keskustellen, niin etteivät
havanneet Hiljaa, joka huomaamattomana tuli näkyviin ja taas katosi
ihmisjoukkoon. He näyttivät Hiljasta niin vierailta kuleksiessaan
hitaasti päivänpaisteisella kadulla. Ja aina tämä uudistuva näky viilsi
ehdottomasti hänen sydäntään. Ei ollut niinkuin olisi pitänyt olla; hänen
olisi pitänyt olla Esterin sijalla siinä kävelemässä ja vielä käsikädessä
Knuutin kanssa, niin että koko maailma olisi saanut nähdä, että he
kaksi kuuluivat toisilleen. Vaan kun hän ajatteli itseään iloisessa,
loistavassa joukossa vanhassa palttoossaan, joka ompeleista oli jo
vaalennut, ja huokeassa hatussaan, niin täytyi hänen tunnustaa, että
Ester ihkauudessa muodinmukaisessa kevätpuvussa sopi joukkoon
paremmin ja tuotti Knuutille suurempaa kunniaa. Ehkäpä Knuut
olisikin häpeillyt hänen puutteellisen ulkonäön vuoksi, ajatteli Hilja
katkeralla mielellä -- hän ei voinut ostaa mitään uutta kevätpukua, sillä
Knuut tarvitsi palttoon, ja herrain vaatteet ovat niin äärettömän kalliita.
Noo, samapa se! Onhan vielä tohtorinnalla varaa pukeutua niin, että
hänen miehensä, etevän lääkärin, ei tarvitse häpeillä hänen seuraansa.
Minkä vuoksi hänen silmiinsä tuli kyyneliä, ja minkä vuoksi tunsi
sydämessään ahdistusta tulevaisuutta ajatellessaan? Hän ei itsekään sitä

tiennyt, hän tiesi vain sen, että hän ei enää voinut koskaan tulevaisuutta
ajatella tuskaa tuntematta siitä, että tulevaisuus peittyi häneltä pilveen
ja varjoihin.
Hilja raukka, hän ei tahtonut itselleen myöntää, että epäluulon siemen
hänen tahtomattaan oli istuutunut hänen sydämeensä, missä se nyt iti ja
kasvoi. Ja tietämättään oli hänen mielensä päivät päästään
jännityksessä huomioita tehdessään, mikä sai hänen poskensa kalpeiksi
ja poisti unen hänen kosteista silmistään, kun hän illalla laski päänsä
patjoille.
Niin kului tuskallisia viikkoja, kunnes muutamana toukokuun
kirkkaana päivänä Knuut tuli kotia ja päivällispöydässä hyvin
välinpitämättömästi kertoi, että »nyt hän on maisteri».
Hiljasta tuntui, että sydämensä lakkasi sykkimästä. Nyt vihdoin olivat
he siis perillä, niin kauan odotetussa ja ikävöidyssä päämaalissa; vaan
että Knuut ilmaisi tämän suuren ja tärkeän uutisen niin arkipäiväisellä
tavalla pöydässä iloitsematta siitä ensiksi hänen kanssaan kahden
kesken, sitä hänen ei ollut helppo anteeksi antaa Knuutille. Hiljallehan
oli tämä tutkinto melkein kuin koko elämän onni, sen eteen oli hän
uhrannut kaikki nämä pitkät raskaat työvuodet; miehet ottavat
sydämenasiat aivan toisella tavoin kuin naiset, ajatteli hän katkerasti,
kohottaessaan niinkuin muutkin lasinsa ja juodessaan Knuutin onneksi
rouva Lindin karviaismarjaviiniä, jota aina ilmestyi silmänräpäyksessä
satunnaisina juhlatilaisuuksina.
-- Onneksesi, Knuut! -- sanoi Hilja vapisevin huulin.
-- Kiitos! -- vastasi hän katsomatta Hiljaa.
Illalla seisoi Hilja yksinään ikkunassa. Esteri oli kutsuttu nuorison
tanssipitoihin, ja rouva Lind oli mennyt uskottunsa, kamreerin rouva
Vesterin luo. Hilja seisoi ja muisteli, miten suureksi ilokseen oli
odottanut juuri tätä päivää, miten ihanana ja valoisana se oli hänen
toiveittensa takaa näkynyt ja nyt todellisuudessa oli niin kurja, niin
pimeä ja surullinen -- silloin kuului äkkiä Knuutin oven käynti. Knuut
tuli eteiseen ja otti kauniin, vaalean kevätpalttoonsa naulasta. Hilja oli

nähnyt hänen menevän ulos heti päivällisen jälkeen, eikä tiennyt, että
hän oli tullut sitte takaisin.
-- Menetkö ulos tänä iltana, Knuut? -- kysyi hän ja lisäsi puolittain
epäileväisesti -- minun mielestäni meillä olisi niin paljon puhelemista
juuri tänä iltana!
Knuut mutisi jotakin, että hänellä oli sovittu kokous muutamien
toverien kanssa, vaan pani kuitenkin palttoonsa naulaan ja tuli Hiljan
luo.
-- Muistatko, miten halulla ennen kuvailimme yhdessä sitä päivää,
jolloin olet saanut tutkintosi suoritetuksi? -- sanoi hän vienosti ja ojensi
hänelle kätensä.
-- Luonnollisesti minä muistan -- sanoi Knuut katsellen kadulle ja
hänen silmissään oli omituinen kalsea ja vieras ilme.
-- Minä tässä seisoin ja ajattelin tulevaisuuttamme, Knuut -- jatkoi Hilja
-- se on kuluneina vuosina pilkoittanut kuin kirkas vaan kaukainen tähti
taivaallamme; nyt voimme saada sen käsiimme, tulevaisuus on ihan
jalkaimme juuressa! Vaihdetaanko jo huomenna sormuksia, sano? --
Hiljan ääni muuttui tuskalliseksi kuiskaukseksi, ja katseensa oli
kiinnitetty Knuutin jäykästi kokoonnipistettyihin huuliin. Oli kuin
Knuutin ajatukset olisivat oleskelleet kaukana poissa ja Hilja nyt
kysymyksillään pakoittanut ne takaisin.
-- Miksikäs ei tänään yhtä hyvin kuin huomennakin -- vastasi hän.
Hilja tuijotti häneen hetkisen kädet suonenvetoisesti puristettuina
rintaan, sitte syöksähti esiin tuo kysymys, joka niin kauan oli poltellut
hänen haavoitettua sydäntään: -- Knuut, Knuut, sinä et enää minua
rakasta, minä näen, että välimme on loppunut?
Knuut huudahti kiihkeästi: -- Minä en koskaan ole ajatellut rikkoa
sanaani, Hilja, sen vannon.
-- Minä ymmärrän, sinä olet kylmennyt -- Hilja taivutti päätään aivan

kuin musertavan iskun kohdatessa.
-- Niin, valheeseen perustuessa olisi tulevaisuutemme huonolla
perustuksella -- sanoi Knuut vähän kärsimättömästi -- tunteilleen ei voi,
näet, mitään, vaan rehellisenä miehenä pidän lupaukseni!
Hilja hymyili surullisesti: -- Kiitos siitä -- minä nyt vapautan sinut
lupauksestasi; rakas Knuut, minä olen liian vaativa enkä tahdo perustaa
avioliittoani muuhun kuin molemmin puoliseen rakkauteen. Kiitos
entisistä hauskoista hetkistä, Knuut, minä olin hyvin onnellinen silloin,
vaikka kaikki oli ainoastaan