Iltalampun ääressä II | Page 9

unelmaa.
Yksinäinen suuri kyynel vieri hiljalleen kalpeaa poskea pitkin, jota
Hilja ei pyyhkinyt pois. Knuut katseli sitä ja yhtäkkiä sulasi tuo kyynel
hänen sydämensä ympärille kylmettyneen kuoren; muistaen tulvehtivan
hellyyden, jota tämä nainen oli monet vuodet hänelle osoittanut, tarttui
hän Hiljan molempiin käsiin ja suuteli niitä kiihkoisesti ja purkautui
tuskissaan ja katumuksissaan intohimoisiin sanoihin.
Hilja seisoi liikkumatta ja antoi tämän myrskyn raivota ylitsensä, vaan
kuta enemmän Knuut puhui lämmeten ja kiihottaen tunteitaan kunnes
kauniissa silmissä loisti kyyneleitä, sitä kivettyneemmäksi tunsi Hilja
itsensä. Lopuksi hän ei voinut muuta kuin veti pois kätensä ja viittasi
Knuutia menemään: -- Jo riittää, Knuut, minä olen väsynyt -- sanoi hän
heikosti. -- Sinun ei tarvitse puolustaa syyttömäksi itseäsi mistään, jota
et ole tehnyt. Sinä et ole ollut uskoton minulle, sillä nyt näen, että se
mitä minä pidin rakkautena olikin vaan kiitollisuutta. Elä puhu »minun
hukatuista rahoistani», nehän voit vastaisuudessa maksaa, vaan kuule,
Knuut, -- hän tarttui lujasti Knuutin käsivarteen -- minä en voi suvaita,
että maksat velkasi minulle millään muulla kuin omilla ansaitsemillasi
rahoilla, ei millään muulla, muista se.
Hänen mieleensä oli äkkiä syöksähtänyt ajatus, että olisi ääretöntä ivaa,
jos Knuut maksaisi hänen uhraukset -- rikkaan vaimon häälahjalla.
Välistä ehtii silmänräpäyksessä seurata pitkän ajatussarjan.
-- Hyvästi, Knuut, nyt sinun täytyy mennä!

Kun ovi sulkeutui Knuutin jälkeen, piiloittihe Hilja akkunaverhojen taa
ja katseli Knuuttia, kun hän meni alaspäin katua, astuen reippaasti ja
notkeasti. Ah, hän ei ollut erehtynyt, hän tunsi, että Knuut meni
keventyneellä sydämellä, kun vaikea hetki oli ohi.
Hilja painoi sormensa polttaville silmilleen ja ajatteli miten hartaasti
hän vielä kerran olisi tahtonut pyyhkiä syrjään hänen kiharaisen
tukkansa ja suudella kaunista, korkeaa otsaa. Hiljan rakkaudessa oli
melkein äidillistä hellyyttä -- vaan nyt oli kaikki ohi, ja hän oli taas
yksin, niin yksin ei hän elämässään ollut vielä koskaan tuntenut
olevansa.
Tuolla kirjoituspöydällä oli suuri pino kirjoitustöitä odottamassa, vaan
eihän nyt enää ollut mitään, minkä eteen työskennellä, ainoastaan
omasta itsestään huoli, kaikki hänen uhrauksensa oli ollut turhaa.
Vaan oliko se todellakin ollut niin arvotonta? Hän jäi sitä hetkeksi
miettimään.
Jos Knuutista tulee, niin kuin hän oli hänestä toivonut, etevä, kyvykäs
lääkäri, niin olihan siitä ihmiskunnalle sama hyöty, vaikka hän ei
saisikaan olla osakkaana Knuutin menestykseen. Pitkien vuosien aikana
hiljaisessa, uskollisessa kieltäymyksessä oli hänen rakkaudestaan
puhdistunut itsekkäisyyden kuona, ja tuona hetkenä, kun hän seisoi
yksinänsä ja pettyneenä, puhkesi sen kaunein kukka. Kuumia kyyneliä
vieri silmistä lieventäen ahdistetun sydämen tuskaa ja kun hän illalla
pani maata, nukkui hän pitkistä ajoista rauhallisesti kuin lapsi.
Hän heräsi, kun Esteri muutamia tunteja myöhemmin tuli kotiin. Pieni
olento hiipi varovasti varpaillaan ja pelkäsi kovasti, että jos hän
häiritsee Hiljaa ja herättää hänet, niin että Hiljan kävi häntä sääliksi.
Esteri näytti niin kauniilta, kun hän kuvastimen edessä suki tuuheaa
tukkaansa. Hilja ehdottomasti sivellytti kädellään leikkotukkaansa.
Knuut ei kärsinyt lyhyttä tukkaa naisella, vaan Hilja oli leikkauttanut
tukkansa, että sen laittelemisessa ei aamuilla kuluisi aika.
Hänellä ei ollut niinkuin »lapsella» aikaa pukeutua ja kuleksia puolille
päivin pitseillä ja silkkinauhoilla koristetussa aamunutussa, vaan eipä

hän näyttänytkään sitte niin hienohipeäiseltä ja hoidetulta kuin Esteri,
jolla oli verrattoman kaunis iho, helmikirkkaat hampaat ja
ruusunpunaiset sormenpäät.
Hilja huokasi ja käänsi päänsä pois.
-- Oh, oletko hereilläsi, Hilja -- sanoi Esteri -- minä paha tyttö kun olin
asettanut lampun niin, että valottaa sinua suoraan silmiin, anna
anteeksi!
-- Ei haittaa ollenkaan, hyvä ystävä, oliko sinulla hauska?
-- Ihmeen hauska, saanko istua vähän aikaa sänkysi laidalle ja kertoa
ennenkuin menen tädin luo?
Hilja ei voinut sitä estellä, kukaan ei voinut kieltää, mitä tuo
purppurahuuli pyysi, ja kun hän hyvää yötä toivottaen kääri kätensä
Hiljan kaulaan, puristi Hilja häntä rintaansa vasten. Jumalan kiitos,
Hiljan sydämessä ei ollut mitään katkeruutta parempiosaisia kohtaan.
Pian sen jälkeen kun Esteri lukukauden lopussa oli lähtenyt
pääkaupungista kotia, katosi myöskin maisteri Grönblad, ja viikkoa
myöhemmin sai kapteenin rouva lipun, jossa heidän yhteen kiedottujen
nimiensä alla oli merkitsevä sana »kihloissa».
Eukko ihan hämmästyi: -- No, mutta, Hilja -- huudahti hän -- mitä tämä
merkitsee, sinunhan piti saada hänet?
-- Ei, täti hyvä, meidän kihlauksemme oli vain unelma -- sanoi Hilja
matalalla äänellä -- nyt se on todellisuus -- ja kun rouva Lind kirjoitti
onnentoivotuskirjeen »veljelleni kruununvoudille», niin kirjoitti Hilja
Esterille nämä rivit:
»Ole onnellinen, pieni ystävä, ja hyvin hyvä hänelle».
-- Eikös ole omituinen lause -- sanoi »lapsi», joka morsianten
tavallisella välinpitämättömyydellä entisiä ystäviään kohtaan näytti
kirjeen sulhaselleen -- hyvä sinulle, Knuut. Olenko minä sitte ilkeä

noita, koska hänen pitää kehottaa minua rupeamaan kiltiksi? -- Knuut
näytti vähän hämmästyneeltä eikä hän nähtävästi tahtonut osata vastata
mitään.
-- Näet, rakkaani, Hilja on erinomaisen hyvä nainen -- alkoi hän.
-- Niin, niin, minä sen tiedän, että hän on hyvyyden jumalatar -- vastasi
Esteri nenäkkäästi -- vaan eikö hän sinustakin ole väliin turhan tarkka
vanhan kotiopettajattaren tapaan? Äiti sanoo, että vanhat tytöt
muuttuvat aina enemmän tahi vähemmän omituisiksi, ja sitte -- eikö
sinustakin, Knuut, hänellä ole niin samakka iho?
Esteri kohotti hienohipeäiset kasvonsa niin viekottelevasti