Iltalampun ääressä II | Page 6

vaikuttaa häneen tietämättään. Hilja rupesi
pilollaan opettamaan hänelle kaikkia pieniä sääntöjä sievää käytöstapaa
varten seurassa ja oli hyvin rohkea tuon itseään ujomman rinnalla.
Pian hän myöskin huomasi, että ujossa ylioppilaassa piili tavattoman
runsaat lahjat; rahvaan lapsi, yksinkertaisissa oloissa kasvanut, vaan oli
ominneuvoinsa hankkinut itselleen kaikenlaatuista kirjallisuutta, jota ei
ollut ainoastaan lukenut, vaan muodostanut mielipiteitä luetusta. Hän
oli ajatellut ja miettinyt enemmän kuin useat hänen ikäisensä nuoret

miehet, jotka ovat sivistyneistä kodeista, ja hänen ja Hiljan kesken
kehittyi pitkät keskustelut päivällispöydässä ajan kysymyksistä ja
uudemmasta kirjallisuudesta.
Nuori Grönblad, joka tähän saakka oli pysytellyt enimmäkseen
kamarissaan ja hyvin harvoin noudattanut rouva Lindin ystävällistä
kutsua »pistäytymään sisälle ja puhelemaan jonkun hetken
iltapuhteiksi», rupesi vähitellen kaiken joutoaikansa oleskelemaan
naisten luona, missä ilta kului vilkkaassa keskustelussa tahi hyvää
kirjaa lukiessa.
Niin tuttavuus jatkui ja Hilja huomasi, että elämänsä ei aina ollut
katoava varjoon, vaan vielä voi se tulla valoisaksikin. Varhaisin
nuoruus oli tosin jo ohi, vaan ei hän silti ollut vanha, vielä sydän sykki
lämpöisesti ja veri virtasi kiivaasti -- ei, hän ei ollut vanha, vaan vielä
tarpeeksi nuori ja jäntevä voidakseen sepittää onnensa, ja tuhannet
äänet sydämmessä soivat elämän sulon ylistystä!
Kun vuosi oli kulunut, niin oli tämä ilo vähällä saada äkillisen lopun.
Knuut Grönblad alkoi näyttää huolestuneelta ja surulliselta, aivan kuin
auttamaton asia olisi häntä vaivannut. Vihdoin hän Hiljalle eräänä
päivänä, kun olivat yhdessä kävelemässä, uskoi huolensa. Hänellä oli
rahahuolia. Tähän saakka oli hän tullut toimeen ansaitsemalla
kotiopettajana kesäaikoina ja silloin tällöin saanut isältään kotoa --
vaan nyt oli talo myyty velasta, hänen täytyi keskeyttää lukunsa tahi
ottaa laina voidakseen elää kaupungissa, vaan kenen puoleen hän
kääntyisi, hänellähän ei ollut sellaisia tuttavia.
Hilja kuunteli tyyneesti loppuun, kulki sitte kauan ääneti ja
miettiväisenä, vaan lausui vihdoin vähän epäillen: -- Minulla on vähän
rahoja pankissa, joita olen palkastani säästänyt; ne ovat siellä nyt
käyttämättöminä, ottakaa ne ja maksakaa niistä minulle sama korko,
minkä pankki maksaa. Eihän tämä siis ole minun puolestani
erityisempää jalomielisyyttä, ottakaa vain ne -- lisäsi hän suostutellen --
minähän saan tehdä niitten kanssa, mitä haluan, sillä ne ovat omaa
ansiotani, eikä teidän tarvitse hankkia takuita niille.
Ylioppilas katsoi häneen pitkistään ennenkuin purkautui innokkaasti

ylistämään hänen suurta jalomielisyyttään, hyväsydämisyyttään, vaan
loppupäätös oli se, että hänen oli mahdoton vastaan ottaa sellaista
uhrausta. Hänen tutkinto-uransa oli pitkä ja ennenkuin voisi maksaa
velkansa, olisi Hilja ehkä uupunut odottamaan. Hän tarkoitti totta,
kukaan ei olisi voinut epäillä siitä tahi syyttää häntä, että hän
kevytmielisesti tarttui hyvään tarjoukseen saadakseen tarvittavat rahat.
Hilja itse ne todella työnsi hänelle ja niin »syntyi kaupat», kuten Hilja
ammattimaisesti lausui. Hilja nosti pankista puolet talletuksella olevia
rahojaan ja teki Knuutin velallisekseen. Seuraavana vuonna meni
toinen puoli ja tulvivalla kiitollisuudella vannoi ylioppilas hänelle
ikuiset valat, jos Hilja vain tahtoisi tulla hänen omakseen, sillä Hilja oli
hänen mielestään paras ihminen maailmassa, oikea ihanneihminen.
Hilja luonnollisesti ei ottanut hänen liioiteltuja lauseitaan niin
sananmukaisesti, hän ei ollut niin hurmaantunut ja oli -- neljä vuotta
vanhempi. Vaan olihan Knuutin ihastus niin houkuttelevaa
uskottamaan Hiljalle, että hän on joksikin merkitykseksi toiselle,
hänkin, joka niin kanan oli tuntenut olevansa yksin, ja niin järki ei
kauemmin voinut puoltaan pitää. He kihlautuivat.
Hiljan hurmaantunut sydän sykki lämpöisesti, hän ei rakastanut häntä
kiihkoisesti ja intohimoisesti, niinkuin rakastetaan nuoruuden vuosina,
vaan kypsyneen naisen syvällisellä, tyyneellä mieltymyksellä, joka
tunne vaatii niin vähän, se kuin alttiisti uhraa kaikki.
Nyt oli Hiljalla elämässään jotakin, jonka vuoksi elää. Päivät päätynään
ajatteli hän Knuutiaan ja öisin uneksi hänestä. Säästörahat eivät enää
menneet pankkiin, Knuut tarvitsi ne kaikkityyni, jopa ajan ollen menot
lisääntyivät niin, että Hilja rupesi ottamaan ylimääräisiä kotitöitä,
minkä teki puoleksi salaa. Knuutin täytyi nyt tutkimustensa vuoksi
usein olla poissa iltasin, niin Hiljanhan sopi hyvästi silloin työskennellä
-- Knuutin ei tarvinnut aavistaakaan, että hän uurasti ja ponnisteli
hänen tähtensä, sillä se juuri oli Hiljasta suloista, että sai hiljaisuudessa
tasoittaa Knuutin tietä hänen korkeaan päämaaliinsa. Niin, Knuutista
oli tuleva erinomainen lääkäri, muotilääkäri, jonka luona kaikki
juoksevat, varsinkin naiset. Olisikohan hän mustasukkainen? Eikö mitä
-- Hilja naurahti -- ei, ei, ei koskaan, hän oli Knuutista yhtä varma kuin

itsestään. Ja vilkkaassa mielikuvituksessaan loi hän sulhasestaan mitä
ihanteellisimpia kuvia, niinkuin jokainen rakastunut nainen tekee.
Knuut oli hänen nuori sankarinsa eikä hän huomannut hänessä koskaan
pieniäkään heikkouksia, eikä hänestä ollut mitään syytä moittia sitä,
että Knuut nyt niin helposti voi ottaa hänen säästörahojaan, kun alku
kerran oli tehty; hänestä oli niin luonnollista, että Knuut oli nyt ottavan
sijalla, tulevaisuudessa oli Hiljan mielestä asemat yhtä helposti
vaihdetut.
Nuori lääketieteen oppilas oli todella hyvin lahjakas ja teki työtä
kunnioitusta herättävästi, vaan ei ollut niin ihanneltava, kuin
morsiamensa häntä piti, ja hänestä iloinen toveriseura oli joskus
mieluisampi kuin kahdenolo Hiljan kanssa -- mistä Knuut ei juuri
todenteolla välittänyt. Ihminen on ihminen ja yksilöllisen vapautensa
hävittäminenhän olisi luonnotonta. Kun Hiljalle siitä oli iloa, että sai
lainata hänelle rahaa, niin mitäpä hän miehekkään ylpeytensä takia
kieltäisi häneltä tätä iloa, ja kyllähän hän tilaisuuden tultua maksaa
Hiljalle kaikki oikein korkoa korolle.