Iltalampun ääressä II | Page 5

koskaan ja suurin ilonsa oli saada
vieraakseen matalaan majaansa entisen isäntäväkensä. Silloin pani hän
mielellään pannun tulelle, ja nuoret halulla söivät hänen herkkuisia
pannukakkujaan, vaikka jo aikoja sitten olivatkin vieraantuneet hänen
saduilleen.
Nyt on jo monia vuosia sitte vanha karjakko levännyt hiljaisessa
hautuumaassa ja vaatimattomassa hautamerkissä on vanhan
isäntäväkensä panettamat sanat: -- Sinä hyvä ja uskollinen palvelija,
vähässä olet ollut uskollinen, mene Herran iloon.
Kunnia ja kiitos hyvälle, rehelliselle palvelijalle ja rauha hänen
muistolleen.

RAKKAUDESTA.
-- Sinä näytät niin rasittuneelta, Hilja, lepää nyt vähän, minä olen
levoton terveytesi takia!
-- Ei ole hätää, hyvä täti.
Hiljan äänessä oli rohkea sointu ja hän kohotti melkein kärsimättömällä
liikkeellä mustatukkaisen tytönpäänsä kirjoitustyöstä, jonka ääressä oli
ollut kumarruksissa useita tuntia.
-- Sinulla varmaan on taas ylimääräistä työtä. Minä en ymmärrä mitä
sellainen merkitsee, kun sinulla kuitenkin on hyvä virka ja siitä sellaiset
tulot.
Hiljan poskille punat nousivat, ja kiivas vastaus oli tulossa huulilla,
vaan hän pakotti itsensä vaikenemaan ja pisti kynän päättävästi taas
musteastiaan, jolloin kapteenin rouva Lind otti avainkimppunsa ja meni
ruokasaliin järjestämään teepöytää.
Hiljan kynä ratisi taas kiireesti paperilla sivun loppuun, vaan sitte
ojentausi hän tuolissaan äkkiä selkäkenoon ja oikoi jäseniään.
Kapteenin rouva oli oikeassa, Hilja todellakin oli uupuneen ja
rasittuneen näköinen, ja silmissä -- jotka olivat suuret ja siniset -- oli
raukea tuijottava katse. Veltto ilme ilmestyi vaaleanpunasille huulille,
kun hän hetkeksi antautui lepäämään, vaan heti hän taas karkoitti
rivakasti uneliaisuuden ja tarttui työhön uudelleen.
Kello ruokasalissa löi heleällä äänellä kahdeksaa, teekeittiö kirisi
iloisesti ja ovella seisoi pieni, kaunisvarsinen kapteenin rouva: -- Tule
nyt, tyttöseni, tee odottaa, ja herra Grönblad myöskin.
Tällä nimellä tuntui olevan tenhoisa vaikutus Hiljaan, hän työnsi heti
paperit syrjään, silmäsi pikimmältään kuvastimeen sohvan päällä ja
riensi sitte kodikkaaseen, valoisaan ruokasaliin.
-- Hyvää iltaa, Knuut! -- Hyvää iltaa, Hilja! -- Heidän silmänsä

kohtasivat toisiaan ymmärretyllä katseella. Heti istuttiin pöytään ja
iloisen emännän ja hänen kahden asuntovieraansa keskustelu sujui
vilkkaasti.
Kapteenin rouva Lind oli vanhan meriurhon lapseton leski. Hän oli
varakas, niin että taloudellisessa suhteessa oli riippumaton mistään,
vaan reipas luonteensa ja taipumuksensa iloiseen seuraan -- varsinkin
nuorison seuraan -- saattoi hänet aina ottamaan hyvin varustettuun
pöytäänsä ja äidilliseen hoitoonsa vähintään kaksi asuntovierasta
kerrallaan.
Neiti Hilja Ojanen ja ylioppilas Knuut Grönblad olivat asuneet hänen
luonaan enemmän kuin neljä vuotta ja sen vuoksi pidettiin heitä kuin
perheeseen kuuluvina -- johon kuului, paitse itse kapteenin rouvaa,
myös pikku Titti, vaaleankeltainen villakoira, yhtä pullakka ja pyöreä
kuin sen emäntäkin. Rouva Lind vakuutti joka päivä, että Hilja oli
hänelle kuin oma lapsi ja että Grönblad oli kiltein poika hänen
asuntovieraistaan, ja kun Hilja eräänä päivänä suurimpana salaisuutena
uskoi eukolle, että Knuut ja hän ovat salakihloissa, niin he olivat
kapteenin rouvan mielestä -- »niin sievä pari» ja hän antoi heille hellän
sydämensä siunauksen.
Siitä oli jo kolme vuotta, ja tuon tuostakin eukko vilkutti tuttavallisesti
Hiljalle silmää, kun olivat kahden kesken, ja kysyi, »milloin he
julkaisevat kihlauksensa», vaan toinen aina vastasi vähän punastuen,
että Knuut oli vielä ainoastaan ylioppilas ja lukee lääkäriksi, joka
kestää niin kauan; he eivät olleet aikoneet julkaista kihlaustaan
ennenkuin Knuut pääsee kandidaatiksi.
Kapteenin rouva oli avomielinen ja hänellä oli suuri vastenmielisyys
kaikkea salaperäisyyttä vastaan ja pitkälliset kihlaukset varsinkin olivat
hänelle mielenkiusaksi. Vaan nuorten asiain kanssa hänellä ei ollut
oikeastaan mitään tekemistä, sen vuoksi täytyi hänen malttaa mielensä,
niin vaikeata kuin olikin olla ääneti ja ilmaisematta salaisuus kamreerin
rouvalle, joka asui toisessa kerroksessa ja oli hänen uskottunsa. Kolme
vuotta oli rouva Lindistä pitkä aika, vaan Hiljasta menivät ne kuin uni;
onnellisena ei lue päiviä, ja nämä kolme vuotta olivat olleet iloisinta
aikaa hänen elämässään.

Yleensä puhuen ei Hiljan elämässä juuri koskaan ollut ylenmäärin ollut
iloa tahi päiväpaistetta. Hiljan vanhempien koti oli köyhä ja ihan
varatonna joutui hän vanhempiensa kuoltua parinkymmenen vuotiaana
maailmaan ansaitsemaan leipänsä, miten parhaiten taisi.
Onneksi oli hänellä hyvä käsiala ja oli nopea kirjoittamaan, joten hänen
onnistui aluksi hankkia kirjoitustyötä; sittemmin kävi hän
kirjanpitokurssin ja vihdoin saikin paikan muutamassa konttorissa.
Palkka oli hyvä ja iltapuhteet olivat vapaata aikaa. Tämä
riippumattomuus tuntui kyllä onnelliselta, vaikkakin hän -- niinkuin
moni muukin -- tunsi, että koko olonsa riippui hänen omasta
terveydestään ja työkyvystään, vaan Hiljan elämällä, kun hän
asuntovieraana muutti toisesta vieraasta kodista toiseen, oli
selittämätön autiuuden leima. Kaikkialla tunsi hän itsensä vieraaksi,
erittäinkin kun hän oli umpimielinen ja pysyi vieraana tuntemattomille.
Vasta kun hän oleusi rouva Lindin luo, tunsi hän mitä kodikkuus on.
Työssä ja yksinäisyydessä oli kulunut hänen nuoruutensa, tuo
toivehikas aika, jolle itsekukin asettaa tuhansia mahdollisuuksia
seisoessaan sen kynnyksellä, tuo aika, jolloin aavistellen katsoo
tulevaisuutta. Hilja oli täyttänyt kaksikymmentä kahdeksan vuotta
muuttaessaan rouva Lindin luo.
Hän muisti selvästi sen päivän, eikä se varmaankaan koskaan unohtuisi
häneltä, sillä silloin näki hän ensikerran Knuutin. Tämä oli solakka,
kalpea, vähän etukumarainen, silmänsä olivat kauniit, siniset ja
käytöksensä vähän kömpelö, talonpoikaisylioppilas kun oli.
Hilja tunsi heti myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ehkä sen vuoksi, että
Knuut oli ujo ja seuraa karttava niinkuin hän itsekin, ja pian alkoi
Knuutin persoonallisuus