Iltalampun ääressä II | Page 4

paras, mitä voimme maan päällä
saavuttaa paitsi lupausta asunnoista tuolla ylhäällä. Siellä, rakkaani,
vasta siellä olemme kotona!

MUISTORUNO.
Vanhoja muistellessa esiintyy aina selvänä monien muiden kuvain
joukossa vanhan karjakon pitkä luiseva vartalo, leveä rokonarpinen
muoto ja rehelliset silmät. Kauniiksi ei häntä voinut sanoa, vaan perin
rehellinen näkönsä todisti, mikä hän oli -- uskotun palvelijan tyyppi
vanhoilta hyviltä ajoilta.
Meidän päivinämme on harvassa sellaisia ihmisiä, sen vaikuttaa jo ajan
henki, mikä kaikkiin elämän oloihin on painanut levottomuuden leiman;
nyt ei ole enää aikaa kauvan viipyä yhdessä kohdin, levoton ihmismieli
haluaa vaihtelua ja taas vaihtelua ja niin muutetaan paikkoja
lakkaamatta, jota tekevät niin ylhäisemmät kuin alhaisemmatkin.
Vanha karjakko palveli samassa herrastalossa »koko aikansa», eikä hän

koskaan ajatellutkaan muuttaa toiseen taloon. Hän oli emännän
luotetuin tuki suuren maatilan talouden hoidossa, oikein kansan sanaan
»uskottu henkilö», vaan tämän suosion takia oli hänellä paljon
vihollisia tovereissaan, jotka eivät voineet häntä suvaita sen
luottamuksen takia, jota osoitettiin hänelle. Hän kärsi kuitenkin
tyyneesti tämän kiusallisuuden eikä koskaan muitten palvelijain takia
väistynyt velvollisuuksien tieltä.
Karjaa rakasti hän kuin äiti lapsiaan, hoiti niitä yöt kaiket -- kun niin oli
tarve -- niin tunnollisesti ettei vertaa. Rakkautensa niihin saikin hänet
tekemään pientä, viatonta petosta -- mutta se olikin ainoa tekonsa sitä
laatua. Hän näet sulloi jauhomitan täyteen jauhonjakopäivinä. Siitä oli
aina alituista kiistaa karjakon ja rehumiehen välillä, joka karjakon
mielestä sorti navettakarjaa hevosten hyväksi, ja valituksia tehtiin
molemmin puolin niin usein, että molemmat lopulta joutuivat
isäntäväen pilan ja naurun alaisiksi; sillä vaikka karjakko muuten oli
hiljainen ja sävyisä nainen, niin oli hän, kun karjasta oli kysymys,
tanakka puolestaan.
Muuten hän oli rauhaisa ja lauhkea kuin lehti. Ei koskaan unohdeta
runsaita osia, joita hän jakoi lapsijoukolle, joka keräysi padan ympärille
hänen juoksuttaessa juustoa, ja sitä kärsivällisyyttä, jota hän osoitti
kertoessaan iltakaudet satuja kuunteleville pienokaisille.
Talvi-iltain mieluisimpia huveja oli nimittäin, iltasta odottaessa ja
Nukku-Matin ahdistaessa, mennä piikain kamariin ja siellä karjakon
korkealla sängyllä istuessa kuulla hänen kansanmurteellaan kertovan
vanhoja ja moneen kertaan kerrotuita, vaan aina uutuuden viehätyksellä
kuultuja satuja, rukin vinhasti suristessa ja hienon langan muodostuessa
hänen vikkelissä sormissaan.
Vaan vasta omalla alallaan liikkuessa oli karjakko täydessä
arvokkuudessaan, silloin kuin hän oli suuressa, raittiissa
maitokamarissa, jota hän piti erinomaisessa järjestyksessä ja
mallikelpoisen puhtaana. Tunsi todella nautintoa katsellessa kirkkaan
puhtaaksi pestyjä hyllyjä, joissa oli pitkät rivit lumivalkoisia
maitopyttyjä, maukkaita, kuivamaan pantuja juustoja ja suuria pyttyjä,
joissa oli kullankeltaista pappilan voita. Täällä hallitsi karjakko kuin

kuningatar epäämättömällä vallalla ja arvolla, ja itse oli aina antamassa
joka tipan maitoa, mikä tarvittiin talouteen, jotta ei kukaan pääsisi
tekemään epäjärjestystä siellä. Hän olikin ylpeä saadessaan katsojille
näytellä aarteitaan ja varustaa herrasväen pöytä herkuilla, jotka olivat
hänen hallussaan ja joita tarjoiltiin aina kaikinpuolin maukkaasti
laitettuna.
Vaikka nykyaikaiset meijerit joka päivä parannettuine koneineen ovat
maitotalouden saaneet toiselle kannalle, niin muistelee kuitenkin
kaipauksella entisen ajan hauskoja maitokamareita, joissa valmistettiin
kaikki talon omiksi tarpeiksi, niin ettei ollut koskaan puutetta voista,
hyvästä kermasta ja verrattomasta viilistä.
Minä tosiaan uskon, että tuo kunnioitettava vanha karjakko kääntyisi
haudassaan, jos näkisi, miten meidän päivinämme hoidetaan karjaa ja
miten aamulla joka ikinen maitotippa kulettaa koluutetaan
kylänmeijeriin, jollei sellaista laitosta ole itse talossa. Eukko varmaan
sanoisi niinkuin moni muukin:
-- Talonpoika kokoaa rahaa, vaan työmies ei saa voimaa
kurnaali-maidosta.
Kun sunnuntaina iltapäivällä sattui menemään maitokamarin ohi, niin
kuului sieltä tavallisesti yksitoikkoista, hiljaista muminaa. Kun katsahti
sisään, niin näki karjakon puhtaan palttinaisen verhon takana istuvan
lukemassa saarnaa vanhasta paksusta postillasta, joka oli hänen oma
kallisarvoinen omaisuutensa ja jolla arkipäivinä oli sijansa hyllyllä
kevätjuustojen yläpuolella.
Hän ei ollut niitä, joka kristillisyyttään piteli esillä kuin kaupankalua,
vaan koko hänen elämänsä oli vaellusta Jumalan tahdon jälkeen
uskollisessa velvollisuuksien täyttämisessä, ja minä olen varma, että
hän luki postillaa yhtä paljon henkensä virkistämiseksi kuin
täyttääkseen pyhäpäivän velvollisuutta.
Joka aamu, kun hän tuli navettaan -- varsinaiselle työkentälleen --
rukoili hän nöyrästi Jumalan siunausta itselleen ja karjalle, joiden
menestys oli hänelle sydämenasiana, ja siunausta olikin hänen työssään.

Hänellä »onnistui» karja, sanottiin, vaan itse tiesi hän parhaiten, mistä
onni tuli.
Karjakko oli tullut pappilaan nuorena, reippaana tyttösenä, oli
kuluttanut parhaat nuoruutensa voimat työhön isäntäväkensä hyödyksi,
joiden kunnioituksen ja ystävällisyyden hän oli saavuttanut, ja joita
kohtaan hän itse tunsi mitä lämpimintä mieltymystä. Nyt oli hän jo
aikoja sitten jättänyt parhaan ikänsä, ja kun kunnioitetun perheenisän
kuoleman takia pesä hajoitettiin, jossa hänelläkin, palvelijalla, oli ollut
kotinsa, niin ei hän enää vanhoilla päivillään tahtonut palvella vieraita,
vaan päätti pankkiin sijoitetuilla säästöillään rakentaa itselleen oman
tuvan vanhain päiväinsä varaksi.
Tuumasta toimeen! Tupa tuli valmiiksi, valkaistuine uunineen ja
perunakellarineen tuvan sillan alla, oikein sellainen pieni ihannetupa
hänen mielestään, ja sitte rakennettiin siihen vielä pieni pyhäkamari
eteiseen, jossa vanhan karjakon hyvin säilyneet ja kirjavat karttuuni- ja
villavaatteet, peitteet, silkkihuivit ja vahvaompeleiset pieksut olivat
järjestettyinä kaikessa kauneudessaan ja edullisemmassa valossa kuin
pappilan ullakon pimeässä sopukassa, jossa niitä lapset olivat katselleet
suureksi huvikseen.
Hänellä oli siis pieni, rauhaisa soppi vanhoina päivinään, vaan lepo ja
vapautensa eivät liene koskaan haihduttaneet entisten aikain kaipausta,
pappilaa hän ei unohuttanut