Iltalampun ääressä II | Page 3

Kiitoksia kertomastanne kauniita -- satuja!
Rouva pudisti päätään: -- Eivät ne olleet satuja, tohtori Nord, minä
kerroin todellisuuden mukaan, ja pian saa poikani nähdä omin silmin
todeksi kaikki. Me olemme satoja kertoja kertoneet sen saman, vaan
aina se on meitä molempia yhtäpaljon huvittanut, siitä saatte olla
varma.
Tohtori hymyili epäilevästi: -- Pieniä asioita pienille lapsille!
-- Oh, te parantumaton, jota ei voi mistään saada vakuutetuksi -- eivät
ne ole pieniä asioita, jotka koskevat elämän suurinta onnea. Mieheni
olisi pitänyt auttaa minua todistamisessa, minulla naisraukallahan on
vaan tunteeni, joihin vedota. Vaan se on kuitenkin totta, että sana koti
on kaunein sana, jota maailmassa on mainittu.
Tohtori taas nauroi, vaan tällä kertaa hyvin ystävällisesti: --
Tyrkyttäkää sitä tuohon pojan nastaan, hän ei ole vielä liian vanha
oppimaan sitä läksyä -- hän sanoi surunvoittoisesti.
-- Vaan kuule, John -- tohtori otti pojan syliinsä -- en minä näe yhtään
ajajaa junalaiturilla enkä hevosia makasiinin luona, ajatteleppas jos
isoäiti olisikin unohtanut kaikkityyni, jos hän ei olekaan muistanut, että
nyt on jouluilta?

Lapsi katseli hetkisen aikaa epäilijää päästä jalkoihin melkein
rajattomalla ylenkatseella, sitte kääntyi hän äitiin ja sanoi:
-- Äiti, voi kun tuo on tyhmä, Johnkin tietää paremmin.
-- Hiljaa, hiljaa poikaseni -- äiti pani kätensä pienen rupattajan suulle.
-- Elkää estäkö, rouvaseni, puhtaimman totuuden saa kuulla lapsen
huulilta -- tuo pienokainen onkin oikeassa! Kas John, tuolla onkin
sinun Anderssonisi ja hevosesi aidan luona, isoäidilläsi olikin hyvä
muisti, huomaan minä ja nyt sinulle tulee hauska joulu!
-- Tietysti! Tulkaa tekin katsomaan -- John oli heti valmis sovintoon.
-- Kiitos tarjoomastasi jouluiloasi »tyhmälle sedällekin» -- tohtori
vastasi hymyillen -- minä seuraan ajatuksillani teitä sinne kotia --
hyvästi!
Matkustajamme jäivät aseman laiturille, kun juna lähti edelleen
puhkuamaan, vaan tohtori Nord seisoi junan ikkunassa ja katseli heitä
niin kauan kuin voi; hänestä tuntui kuin talven hyinen ilma olisi äkkiä
tunkeutunut ulkoa vaunuun, jossa äsken oli niin lämpöistä ollut, ja hän
väristen kääreysi syvemmälle turkkiinsa. Olikohan se vain tuo ulkoinen
pakkasuho, joka kylmetti häntä, vai ehkä kaipuu jotakin lämpöistä ja
kaunista, mikä juuri oli kadonnut hänen läheisyydestään -- tuo lämmin
perheonni, joka oli luonut häneenkin yksinäiseen joitakin kirkkaita
säteitään. Hänen katseensa, joka oli mihinkään kiintymättä kulkenut
ohikiitävää seutua, kirkastui äkkiä ja kylmä ilme, joka oli melkein
asuttunut hänen huulilleen, katosi niiltä. Hän ajatteli kaikkea, mitä tuo
suloinen naisen ääni oli hänelle äsken kertonut, se oli luonnollisesti
kaikki mielikuvittelua, kauniita satuja, vaan kuitenkin -- -- Hänen
huulensa liikkuivat hiljaa: -- Minä tiedän, että olen hullu -- hän mutisi
-- vaan minä kadehdin heidän -- kotiaan!
* * * * *
Juna kiiti kiitämistään, aurinko laskeutui ja lyhyt talvinen päivä peittyi
hämärään tähtien syttyessä iltataivaalla valaisemaan lumipeitteistä

maantietä, jota reki liukui liukkaasti isoäidin hevosten kiitäessä
mielihalulla.
Professori puheli uuraasti Anderssonin kanssa vuodentulosta ja
maanviljelysasioista, jotka olivat hänen filosofiastaan yhtä kaukana
kuin taivaan tähdet maasta. Nuori rouva istui äänetönnä hänen
vieressään ja kiihkeästi odotellen katseli eteensä, hänen piti ennen
muita huomata tuikuttava tuli Koivuniemestä; hänen ensimmäisenä
saada herättää nukkuvat lapset riemuhuudolla: -- Nyt ollaan kotona!
Se hetki tulikin vihdoin. Pieni Gärda katseli tajuamatta ympärilleen,
John sitävastoin hypähti heti pystöön ja huusi riemastuneena: -- John
näkee pienen oksan joulukuusesta tuolta salin ikkunasta.
-- Mutta tuossa ensimmäisenä on sinulle isoäiti -- ah, äiti, äiti! -- nuori
rouva antoi hymyillen ja kyynelsilmin molemmat aarteensa hänen
syliinsä -- voi kun olen ikävöinyt sinua ja kotia.
-- Niin, hän ei tahtonut oikein perehtyä uusiin oloihin -- sanoi
professori ystävällisesti -- minun kukkani oli liian syvään juurtunut
lapsuudenkodin maaperään, vaan suokoon Jumala, että meidän
lapsemme oppivat samalla tavalla rakastamaan kotiaan, kuin äitinsä,
sillä jalompaa, hellempää ja parempaa olentoa kuin sinä, pieni
sydänkäpyseni, ei ole maailmassa, sen minä uskon järkähtämättömästi
--
-- Ja sekö kaikki on kodin ansiota?
-- Niin minulla on täysi syy otaksua.
-- Ehkä hyvästä tyttärestä tulee aina hyvä vaimo -- isoäiti veti rakkaasti
nuoren rouvan syliksi ja suuteli otsalle. Lapset syöksyivät joulukuusen
luo, joka loisti täydessä kirkkaudessaan ja näytti heille riemuitsevan ja
aivan kuin sanovan: nyt on joulu tullut.
-- Onko sinulla joulupukkikin, mummo? -- kysyi John.
-- Onpa vain, siitä saat olla varma, poikaseni -- ja sinä minun

kultakipeneeni -- iloista joulua, lapseni, oikein hauskaa joulua teille!
Tulkaa tänne joulukynttiläin valoon, tyttäreni, minun pitää katsella
sinua oikein tarkoin. Jumalan kiitos, sinähän olet aivan niinkuin
ennenkin.
-- Ja sinä myöskin, äiti kulta.
-- En ole aivan ennallaan, minulla on enemmän hopeahiuksia ja
ryppyjä.
-- Ne kuluttaa ja silittää pois lapsenlapset; et voi uskoa, miten mieheni
ja minä -- lapsista puhumattakaan olemme olleet iloissamme tästä
joulumatkasta, että saamme viettää joulua täällä sinun kanssasi levossa
ja rauhassa. On niin sanomattoman hauskaa olla kaikkien rakkaittensa
kanssa koolla vanhassa kodissa, jonka sinä, äitiseni, olet tehnyt niin
kalliiksi ja mieluisaksi lapsillesi. Kiitos siitä, Jumala sinua siunatkoon!
-- Nuori rouva syvästi liikutettuna suuteli äitinsä käsiä, vaan vanhus
silitti hyväilevästä hänen päätänsä: -- Elä kiitä minua -- sanoi hän hiljaa
-- hyvä koti on Jumalan lahja,