Iltalampun ääressä II | Page 2

tahdoin
ainoastaan sanoa, että hän saa väärän suunnan ja että monet suuret
kyvyt hänessä jäävät kehittämättä, myöskin puuttuu häneltä
edellytyksiä -- esim. onnensa luomiseen! Hän on lapsuudessaan
menettänyt kalliita etuja, joiden takaisin saamiseen vaaditaan pitkää
elämän taistelua, jos saa takaisin silläkään.
-- Uskotteko siis, että tuollainen koditon käenpoika välittääkään
koskaan todenteolla taistella tuon onnen saavuttamiseksi, jota
tarkoitatte -- kodin? -- tohtori kysyi pilkallisesti.
-- Minä ajattelen, että kun alhaisimmatkin eläimet vaistomaisesti
rakentavat pesän itselleen, pitäisi saman tunteen olla kätkettynä
ihmiseenkin -- rouva vastasi yksinkertaisesti.
Tohtori kumarsi:
-- Minulla ei ole ituakaan tuota vaistoa, mitä sitten teette minulle, rouva
hyvä?
-- Te erehdytte, tohtori Nord, se vaisto on, vaan se uinailee ja kun se
herää, niin kyllä tekin niinkuin muutkin koetatte pyrkiä hakemaan
itsellenne kodin. Maistakaahan vain onnenmaljasta, niin haluatte
mielellänne tyhjentää sen pohjaan -- hän sanoi iloisesti. -- Jaloimmat,
puhtaimmat tunteet ovat sanassa koti. Koti kasvattaa isänmaan
rakkauden -- ken kuolis ei maan eestä tän! Koti vahvistaa meitä elämän
taisteluun ja opettaa meitä tuntemaan perhesiteiden pyhyyden, ennen
kaikkea opettaa se meitä rakastamaan ja -- se kuvastaa meille
ijankaikkisen, taivaallisen kotimme perikuvan.
Tohtori Nord puri viiksiään hymyillen ivallisesti: -- Minulla on elämän

periaatteena jokaisen olennon ehdoton vapaus, minä en tahdo tietää
mistään siteistä ja isänmaanrakkaus minusta ei ole monen pennin
arvoinen. Minä olen kosmopoliitti, rouvaseni, enkä pidä mitään
kolkkaa maanpallollamme niin rakkaana, että haluaisin vuodattaa
yhtäkään veripisaraa sen puolesta. Kun maailma ahdistaa minua, niin
annan samalla mitalla takaisin, ja tuosta perikodista, josta mainitsitte,
rouvaseni -- kysykää ruumismadoilta sitä asiaa -- maasta olet sinä tullut
ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.
Nuori rouva istui liikahtamatta katse muuttumattomana aivan kuin hän
ei olisi huomannut tohtorin viimeistä karkeaa lausetta. Likinäköinen
professori istui nenä melkein kiinni sanomalehdessä kiintyneenä sitä
lukemaan, ja nuori John, joka huomasi joutuneensa unohduksiin, oli
hiljaa hiipinyt alas isän polvelta ja kiipeili nyt äidin vieressä koettaen
päästä katselemaan ulos ikkunasta: -- Äiti! -- Rouva vavahti
kuullessaan lapsen äänen: -- Äiti, olemmeko jo perillä, tuollahan on
hevosia?
-- Emme ole poikaseni, se ei ole meidän asema, ja nuo hevoset eivät ole
isoäidin, vaan ne ovat ehkä jonkun toisen isoisän tahi isoäidin, jotka
myöskin ovat lähettäneet hevosella noutamaan rakkaita jouluvieraita.
-- Äiti, kerro millaista on siellä perillä, vaan ensin hevosista.
-- Mutta kultaseni, sinähän tiedät hevosista enemmän kuin minä.
-- Niin niin, vaan kerro kuitenkin!
-- No niin, ensiksi, kun tulemme asemalaiturille, niin näemme
Anderssonin, isoäidin luotetun ajajan, joka seisoo siinä ja hymyilee ja
ojentaa kätensä ottaen syliinsä pikku Gärdan, ja tavaramakasiinin luona
hirnuvat Polle ja Kipuna! Pollella on valkonen pilkka otsassa ja
Kipunalla kaunis vaaleankellertävä kihartava harja.
-- Kipuna on Johnin hevonen ja Polle on Gärdan, se on niin lauhkea ja
sopii tytölle!
-- Aivan oikein poikaseni, hevoset ovat maailman siivoimpia ja

kauniimpia eläimiä, siitä me olemme jo kauvan sitte sopineet, vaan nyt
ovat ne levottomia odottaessaan meitä; me kiiruhdamme rekeen; sinä,
joka olet iso poika, istut isän syliin ja Gärda äidin syliin, Andersson
hyppää keulaistuimelle ja sitte lähtevät hevoset kiitämään maantietä
niin, että lumi pölynä tupruaa ympärillämme, luimistavat korvansa ja
syöksyvät sitä vauhtia, aivan kuin tietäisivät, että meillä on kiire.
-- Kulkuset soivat! Me ajamme hiljaisten metsäin läpi, ohi asuttujen
kylien ja pienten köyhäin mökkien, joissa lapset iloitsevat palavien
kynttiläin ja takkavalkean ääressä, me ajamme, ajamme Unelan maille,
pienoiseni ja -- kun heräämme, ovat hevoset jo isoäidin talon pihalla,
me olemme kotona!
-- Ja sitte äiti, entäs sitte -- pienokainen oli käärinyt pulleat kätösensä
äidin kaulaan ja tähysti odottavasti hänen kirkkaisiin silmiinsä.
-- Sitte, lapseni -- äiti loi poikaan haaveilevan katseen -- sinä näet, John,
tulia kaikissa ikkunoissa; ovet lentävät sepposelälleen ja kynnyksellä
seisoo isoäiti itse, avosylin tervehtien meitä tervetulleiksi!
-- Ja entäs joulukuusi, äiti?
-- Niin, joulukuusi, semmoinen suuri, kaunis kuusi on salissa ja sen
latvassa tähti -- Betlehemin tähti, niinkuin tiedät: ja niin paljon
kynttilöitä, ne kaikki sytytetään yhtä aikaa, samassa kun astumme
sisään, ja kuusen takana on sunnuntaikoulun oppilaita, jotka laulavat:
Tervehtii jo meitä Joulu armainen --
-- Vielä kerro, vielä, vielä -- --
-- Joulupukki turkeissa ja suurissa saappaissa tulla koluaa porstuassa ja
astuu sisään, suuret lumihiuteet kimaltelevat hänen karvalakissaan.
Gärda pelästyy ja piilottaa päänsä isän poveen, vaan sinä menet ja
annat kättä joulupukille.
-- John ei koskaan pelkää!

Äiti nyökäytti päätä myöntymykseksi: -- Se onkin kiltti pukki, hän tuo
lahjoja kaikille, hän ei unohda ketään, ei sokeata ruotiämmääkään, joka
istuu uuniloukossa ja hyräilee jouluvirttä särkyneellä väräjävällä
äänellään. Tuli uuneissa lieskaa ja räiskää iloisesti, kaikkialla on niin
kodikkaan lämpöistä ja huoneissa tuoksuu kuusen ja palaneen lakan
haju -- siellä sisällä on niin jouluinen ilma ja ulkona on niin hiljaista.
Joulun enkeli leyhyttelee hiljaa »rauhaa maahan» luonnon uinuessa.
-- Kas niin, nyt juna viheltää! Herää Gärda; John, katso näkyykö
Anderssonia. Hyvästi herra tohtori -- rouva kääntyi ja ojensi hänelle
kätensä, joka oli lauhkea kuin talvisen auringon säde -- jääkää hyvästi!
Tohtori piti hänen kättään omassaan hetken aikaa ja katsoi häneen
omituisesti: --