Iltalampun ääressä I | Page 7

äänessään oli
aina sama määrätty sävel, joka ei kohonnut eikä laskenut. Hän ei
ottanut vävyltänsä koskaan vastaan mitään apua, vaan eli
äärimmäisimmän tarkasti omilla varoillaan, auttoipa vielä köyhiäkin
suuressa määrin, jopa semmoisiakin, jotka eivät kuuluneet hänen
omaan hengenheimolaisuuteensa. Hän oli lahjomattoman suora,
ankaran harras uskonnollisessa vakaumuksessaan sekä itsensä
kieltäväinen, pitämättä tätä kuitenkaan minään ansiohyveenä.
"Kääntyneiden" pitää aina olla valmiit eroamaan maasta ja sen
hyvyyksistä, meidän ei tule pitää itseämme minään maan asuvaisina
eikä riemuita millekään maalliselle, vaan jok'ainoa päivä vaeltaa kohti
oikeata päämaalia.
Semmoinen oli hänen elämänkatsantonsa, pohjiaan myöten totuuden
mukainen, vaan samalla kertaa järkkymättömän ankaruutensa vuoksi
tomuun lannistava. Hänestä oli kaikki kovin ihmismäistä, lapsuus
viattomine leikkeineen, nuoruus tuhansine toiveineen ja miehuus
vakavine kutsumuksineen, elinvaatimuksineen ei ollut minkään
arvoinen. Hän eli omassa suljetussa maailmassaan, ajatukset
kiinnitettyinä katoovaisuuden loppukohtaan hautaan ja sitä seuraavaan
elämään, hän oli varma maailman kadotuksenalaisuudesta, mutta hän ei
vihannut eikä rakastanut sitä.
Kun Anna Montell vielä oli pieni tyttönen, niin hän, väsyttyään kovin
pitkien raamatunselitysten aikana, usein katseli tutkiellen nurkastaan
isoäitinsä kasvoja, aprikoiden olisiko niissäkin joskus, ollessaan nuoret
ja varmaan kauniitkin, hymynväreitäkin väikehtinyt. Mutta koskaan ei
hän päässyt mihinkään päätökseen noiden lapsellisten mietiskelyjensä
suhteen. Myöhemmin kiinnittyi hänen katseensa erääseen toiseen
merkikkäisyyteen tuon vanhan naisen omituisessa ulkoluomuksessa.
Istuessaan aivan mustaan puettuna nojatuolissaan, hopeanvalkeat
hiukset taaksepäin työnnettyinä, näytti hän tuosta nuoresta tytöstä
joltain vanhantestamentin-aikuiselta tietäjä-akalta, yhtä jyrkästi
eroavana nykyisestä ajasta kuin elonlämpö eroaa kuolon kylmyydestä.
Vieläkin tuntuvammaksi tuli tämä vaikutus sen jälkeen kun isoäitiä

kohtasi silmätauti, joka aivan kokonaan turmeli hänen näkönsä, tehden
katseen jäykäksi ja lasittavaksi. Kun hän siis tirrotti liikkumatonna
eteensä, näytti hän melkein joltain henkiennäkijältä. Hän nimitti
kaikkia omaan puolueeseensa kuuluvia miehiä "veljiksi" ja naisia
tyttäriksi, tyttärentyttäriksi, tai "rakkaiksi sisariksi", viettäen sokeana
päivänsä kädet rukoukseen ristittyinä tai veisaten hengellisiä lauluja
äänellä, joka hänen korkeasta ijästään huolimatta vielä oli säilyttänyt
kauniin, juhlallisen soinnun.
* * * * *
Seuraavana päivänä sen jälkeen kuin pastori Törne piti tuon ennen
mainitsemamme esitelmän Montellissa, lähti Liina rouva tyttärineen
kello viiden ajoissa iltapäivällä ompeluseuran kokoukseen; hän oli
nimittäin sen puheenjohtaja. Sateisesta säästä huolimatta kulkivat
molemmat naiset jalkaisin, sillä rouva Montellin perusajatuksena oli
ajaa niin harvoin kuin mahdollista -- neuvoksetar Hellsberg sitä vastoin
ajeli varsin usein, kovin turpea ruumiinsa kun synnytti kävellessä
hengästystä. Ja säälle ei Liina rouva pannut koskaan mitään arvoa, vaan
oli alituiseen, aivan kuin tuon virkun luonteensa pakottamana
liikkeessä, niinpä hän tämmöisenäkin koleana päivänä oli mitä
parhaimmalla tuulella astuessaan yhdistyksen suureen kokoussaliin.
Kaikki naiset nousivat melkein yht'aikaa ja tervehtivät arvokkaalla
sydämmellisyydellä rakasta puheenjohtajaansa, joka taasen puoleltaan
otti tuon kunnioituksen vastaan mitä luonnollisimpana ja asiaan
kuuluvimpana, hän kun oli jo monet ajat tottunut olemaan joukon
etevimpänä.
Tavallisen reippautensa avustuksella oli hän heti kaikista selvillä, jakoi
töitä ja tarkasteli niitä, antoi oikealla ja vasemmalla pyydettyjä neuvoja
ja viittaeli välkkyvillä leikkuusaksilla kuin valtikalla.
Mehiläispesälle omituisen surinan tapaista kuului salissa, vaan sielläpä
olikin koolla neljättäkymmentä eri ikäistä naista, kaksi ompelukonetta
käydä huristi minkä kerkisivät ja aaltoilevan meren tavalla kiihtyi ja
hiljeni puhelu.

Pastori Törnen edellisenä iltana pitämää raamatunselitystä ylisteli
jokainen seuraan kuuluva, paitsi Anna Montell, joka oli ompelunsa,
pakanalapsille aijotun pummulimekon, yli kumartuneena. Tätä paitsi
käsiteltiin hyväntekeväisyysiltaman toimeenpanoa jonkun nuoren
musikaalisen neron auttamiseksi, jonka homman johtajana tulisi
olemaan rouva Hellsberg. Yksin pienimmistäkin seikoista oltiin
tavattoman selvillä ja homman toimeenpanija sai sivumennen
muutamia kelpo letkauksia. Annasta tuntuivat ne kovin ilkeiltä, hänen
äitinsä taasen teki työtä uutterasti, mutta vaitelijaana ja omituinen,
viekas ilme viisaissa silmissään.
Kuin ukkosen jymyn vaijentamana hiljenivät äänet: pastori Törne seisoi
kynnyksellä. Useat vuolaimmatkin puhujat näyttivät kovin ällistyneiltä,
mutta aina malttinsa pitävä Liina rouva toivotti mitä herttaisimmalla
tavalla pastorin tervetulleeksi, puhellen vilkkaasti hänen kanssaan,
kunnes toisetkin ennättivät tyyntyä. Pastori ilmoitti myös pian, että hän
rouva Montellin kehoituksesta oli tullut tänne, esittääkseen hiukan
jumalan sanaa arvoisalle kokoukselle. Jokainen antausi taasen uutterasti
työhön käsiksi ja nuori pappi sijoittausi heidän keskelleen, istuen
Raamattu kädessä ja, kuten näytti, varsin tyyneenä ja ujoilemattomana.
Annasta tunnusti hän kokonaan kutsumukseensa hurmauneelta ja hänen
suorasta esiintymisestään sekä palavasta rukouksestaan piti hän hyvin
paljon. Mutta tekstinselitys ei vaikuttanut häneen nytkään mitään. Se
oli kyllä armosanoman lahjomatonta julistusta ja vakavaa kutsumista,
mutta jokapäiväiseen elämään ei hän sitä sovittanut, tuohon elämään,
joka juuri nytkin mitä erillaisimpina tunteina sykki noissa häntä
ympäröivissä sydämmissä.
Esitelmän päätyttyä ehdotti muuan, että laulettaisiin joku "rakas
siioninvirsi", kuten ehdottelija sitä nimitti. Pastori yhtyi siihen ja kaikki
muut, paitsi Anna, herkesivät veisaamaan. Hän painalsi päin vastoin
päättävästi pehmeät huulensa toisiaan vastaan, sillä nämä hartaat,
herätykseksi aijotut sanat menettivät kokonaan arvonsa hänen
silmissään maailmallisen, aivan jonkun tappelulaulun tapaisen
sävelensä kautta. X:n katupojat olivat tälle sävelelle sepinneet toiset
sanat ja sen vuoksi juuri tuntuivatkin ne hänestä niin korvia vihlovilta.
Mutta erään vanhanpiian loistavista silmistä häntä kohdannut ilme teki

uuden vaikutuksen. Tuo hento nainen näytti niin onnelliselta,
melkeinpä kirkastetulta, seisoessaan siinä ja laulaessaan kehnolla,
sortuneella äänellänsä, että Annan silmiin valahti kyynelet ja tuo
kauvan etsimänsä hartaus täytti hänen janoovan sielunsa.
Heti laulun vaijettua hiipi hän hiljaan neiti Biinan viereen, puristi hänen
kättään ja kuiskasi: -- kiitoksia,