Iltalampun ääressä I | Page 6

joinkin määrin vuosien vieriessä, mutta kaikissa
tapauksissa piti hän kuitenkin tyttärensä tiukoissa ohjaksissa. Aivan
itsensä kaltaiseksi ei hän kumminkaan häntä tahtonut muodostaa, hän ei
esim. pakottanut häntä käymään muista eroavassa vaatetuksessa. Tyttö
sai varsin hyvän kasvatuksen, kehjeten varsinkin käytännöllisillä aloilla
huomattavaksi. Täytettyään tuskin kuuttatoista, häntä jo kosi äskettäin
kaupunkiin muuttanut kauppias Montell, saamatta kuitenkaan
vanhempain myönnytystä, hän kun ei ollut heidän uskonheimolaisiaan.
Mutta tuo nuori miespä omasikin melkoisen määrän luontaista sitkeyttä
eikä liestynytkään niin helposti kerran tekemästään päätöksestä. Hän
alkoi ahkerasti seurustella noiden ankarain uskovaisten piireissä,
käyden aina heidän raamatunselityksissään ja joutuen siten tekemisiin
vanhan Ringvallin ja sydänvalionsa kanssa. Vähitellen alkoi puolue
pitää häntä aivan täyden toden miehenä, ja seuraavana vuonna vei hän
kauniin Liinan kotiinsa omana naisenaan. Luonnollisesti herätti tämä
avioliitto yleistä kummastelua kaupungissa, varsinkin ihmeteltiin tuon
nuoren tytön valintaa, vaan lopulta yhdyttiin yksimielisesti vanhaan
totuuteen, että kauniimmat ja etevimmät tytöt usein valitsevat mitä
mitättömimmän miehen puolisokseen.
Herra Montellilla oli nimittäin kovin vastenmielinen ulkoluomus:
tyvelijäs vartalo, kelmeän pullakat kasvot ja punaiset hiukset; mutta pää
oli hänelle paremmin osunut, hän oli niitä miehiä, joita sanotaan
asioima-älyiksi ja joille kohoaminen on ihmeteltävän helppoa. Niinpä
onnistui hänenkin vuosien kuluessa hankkia itselleen melkoinen
omaisuus ja hyvä nimi kaupungin liikemaailmassa, vaikk'ei ollutkaan
alku kovin kaksinainen. Appensa kuolema lisäsi vielä hänen

menestyksensä vauhtia, vävypoika nimittäin anasti vastuksetta hänen
huomattavan asemansa puolueen kesken, aseman, jonka varsinaisena
tukipylväänä oli kuitenkin hänen vaimonsa. Vanha Ringvall oli ollut
hyvin huonoissa varoissa, mutta Montellilla sitä vastoin oli niitä kyllin
ja hän voi kyllä antaa moniaitten kolikoiden soljua sinne tai tänne.
Jonkun lemmikki-papin hyväksi koottavan rahankeruun etukynteen
asettuminen tai esiintyminen sattuvissa juhlissa oli heille sekä helppoa
että haluttua. Varsinkin Liina rouva oli kuin luotu semmoisiin hommiin,
kelläpä olisi ollut semmoista järjestävää neroa, oli sitte kysymyksessä
joku ompeluseura, raamatunselitys tai lähetysjuhla, ja jos miehensä
joskus olisi ollutkin taipuisa nahjusmaisuuteen, niin onnistui hänen aina
viisaudellaan se jo aikoinaan korjata.
Ja hänpä se juuri seisoikin kaikkialla etunenässä, hän se otti vastaan
matkaavat saarnaajat ja oli heille mitä vieraanvaraisin emäntä. Mies sitä
vastoin esiintyi usein kotonaan kuin vieras, tuommoisena omituisen
levottomana ja kaihtelijaana, mutta konttoorissaan ja
kauppahuoneessaan oli hän itsevaltijas hallitsija, vieläpä tuima hallitsija;
konttoori oli hänen maailmansa, jossa hän ennen kaikkea liikkui ja tuoli
pulpetin ääressä oli hänen valtaistuimensa.
Perheesen oli jo sikeynyt neljä lastakin, mutta kaksi kuoli jo
pikkuruisna; vanhin poika, Juho, istui jo isän konttoorissa ja ainoa tytär
Anna oli äskettäin täyttänyt kahdeksannentoista vuotensa. Juho oli sekä
isän että äidin suosikki; hän oli kehittynyt aikaisin, ja kenties oli
vanhempain hellyys häntä kohtaan kasvanut vielä suuremmaksi sen
tähden, että hän jonkun aikaa oli heidän ainoa lapsensa vanhempain
sisarestensa kuoltua. Hän edistyi hyvin koulussa, hänellä oli hyvä pää
ja terävä käsityskyky, mutta muuten oli hän aika lurjus, tuhansien
elkeitten keksijä. Vanhemmat katselivat kuitenkin tavallisesti hänen
virheitään sormiensa läpi ja jos maine jostain kovin uskalijaasta
kujeesta saapui heidänkin korviinsa, olivat he tavallisesti hyvin
taipuisia antamaan hänelle anteeksi.
Anna taasen oli luonteeltaan hiljainen, ollen oppilaana kerrassaan
mallikelpoinen, mutta hyvin useinpa kävikin niin, että hän sai kotonaan
nuhteita pienemmistäkin virheistä kuin veli sen sijaan pelasti nahkansa.

Tämä ei, onneksi kyllä, herättänyt Annassa mitään kateutta, vaan olivat
sisarekset päin vastoin mitä hellimmin toisiinsa kiintyneitä.
Molemmat vanhemmat olivat aika tarkkoja Annan uskonnollisen
kasvatuksen suhteen, ja jo pienenä pahaisena piti hänen ruveta
kulkemaan mukana noissa myötään sattuvissa raamatunselityksissä,
kun he sen sijaan tavallisesti huomasivat aina jonkun tähdellisen syyn,
jonka nojalla Juho sai jäädä pois. Hän oli niin eloisa, ja mahdotontahan
oli pakottaa häntä istumaan paikallaan, selittelivät he; sitten tulivat
luvut väliin ja nyt taasen oli konttoori esteenä. Mutta sitä eivät he
ollenkaan huomanneet, että nuorella herralla kyllä oli aikaa
mennäkseen kaikellaisiin hauskoihin seuroihin, joissa hänen
vanhempainsa hartaimmat heränneet hengenheimolaiset -- esimerkiksi
neiti Fager -- olivat usein hänen säälimättömän pilansa esineenä.
Kenties äidin rintaan joskus nousi hiljaisia nuhteita poikaansa kohtaan
osoittamansa heikkouten vuoksi, mutta mahdotonta oli hänen kohdella
häntä ankarasti, katsellessaan hänen iloisia, vehmaita kasvojaan ja
seuratessaan salaisella ihastuksella tuon solevan varren reippaita
liikkeitä, liikkeitä, jotka niin suuressa määrin muistuttivat häntä itseään.
Poika oli hänelle liian rakas, eikä hän ollenkaan tullut ajatelleeksi sitä,
että kaikki moitittavat puolet, joita maailmanlapset huomaavat niissä,
jotka tahtovat näyttäytyä jumalaapelkääviltä, ei alenna ainoastaan heitä
itseään, vaan samalla myös sitä oppia, jota he suosivat. Ylävällä
paikalla seisova patsas huomatkoon myös, että kaikkien silmät
tähtäävät sitä.
Rouva Montellin äiti eli vielä, joskin kohta hyvin yksinäisyyteen
vetäyneenä; hän ei käynyt koskaan ulkona ja otti vieraita vastaan
ainoastaan luonaan pidettävinä hartaushetkinä, mutta sittekin nautti hän
tuttavapiirissään tavatonta arvoa. Ja arvoa hän todella ansaitsikin. Tuo
vanha nainen mustassa, sileässä leningissään ja valkeassa
kaulahuivissaan oli vanhemman ajan tarkkapiirteisin ilmaus. Hänen
jyrkistä, elähtäneistä piirteistänsä ja jonkun verran ankarasta
katseestaan voi lukea kokonaisen historian ihmissielun taistoa ja
kamppailua vapauden edestä, mutta voitto oli ollut kallishintainen,
kestetyn katkeran taistelun jäljet eivät kadonneet niinkään helposti,

vaan loivat jonkunlaisen pimennon hänen elämänsä ehtoolle. Koskaan
ei nähty hänen hymyilevän, vaan hänen laihoilla kasvoillaan väikehti
sen sijaan jonkunlainen erakkomainen vakavuus ja hänen