Iltalampun ääressä I | Page 4

tämän suloisen sanoman,
hyljäämään kaiken muun ja yksin Hänet omistamaan, joka sulasta
armostaan lahjoitti heille elämän ja autuuden ijankaikkisiksi ajoiksi.
Kaikkialla kuului hillittyjä nyyhkytyksiä kokouneitten kesken ja

akkojen nenäliinat olivat ahkerassa käytännössä.
Anna Montell oli jättänyt huomattavan paikkansa urkujen vieressä ja
vetäynyt taaksepäin muutamaan nurkkaan, jossa hän istui pää käteen
nojanneena. Hän näytti vieläkin väsyneeltä, mutta hänen silmänsä
tarkastelivat herkeämättä tutkivasti saarnajaa. Hänellä oli äidin kirkkaat
sinisilmät, jonka lisäksi niissä väikehtivä haaveellisuus teki ne vieläkin
kauniimmiksi. Pintapuolinen katselija olisi voinut luulla, että hän sulatti
pastorin esitelmää hyvinkin suurella hartaudella, mutta syvemmälle
tunkeva silmäys ilmaisi kuitenkin aivan toista. Ajattelevana ja
tutkivana tarkasteli hän nuorta pappia, ja mikäli puhe eteni, sikäli hiipi
jonkunlainen alakuloisuuden ja angervon ilme hänen kasvoilleen.
Joskus käänsi hän vaistomaisesti kasvonsa toisaalle, mutta silloin
kohtasi häntä aina äidin katse, joka aivan kuin pakotti hänet niin
tekemään. Rouva Montell ei katsellut tytärtään kylmyydellä eikä
ankaruudella -- hän ei tehnyt koskaan niin -- hän katseli tyttöään tuolla
valtavalla mahdilla, joka aivan tietämättä näytti tekevän Annaan
vaikutuksen, saaden hänet jok'ainoa kerta, kuin heidän silmänsä
kohtasivat, hienoisesti ailahtamaan. Kuitenkin kääntyi hän yhä
uudelleen, kiinnittäen katseensa puhujaan.
Tiesiköhän äiti miten tämä esitelmä, joka näytti täyttävän kaikki muut
ihastuksella, jätti tämän nuoren sydänrukan tyhjäksi ja lohduttomaksi.
Hän oli puristanut kätensä lujasti yhteen ja tuo alakuloisuuden ilme
muuntihe syväksi apeaksi.
-- Tule Vapahtajan luo sinä viheliäinen, synnin raskauttama sielu --
kuului pastorin lempeästi väreilevä ääni -- tule sinä, jota velkakuormasi
taakka painaa alas tomuun, kaikki on pyyhitty pois, kaikki sovitettu,
sinä olet vapahdettu ja autuutettu armosta uskon kautta. Itse sinä et voi
mitään tehdä, sinun työsi ovat kuin saastainen puku, ota vastaan autuus
sulasta armosta. Herra ottaa syntisiä vastaan!
Eikö se ollut ihanaa puhetta, oi, niin ihmeen ihanaa, mutta -- ainoastaan
niille, jotka voivat sen omata itselleen. Pastori puhui juuri synnin
raskauttamille, niille, jotka tuntivat syntinsä, siis niille, jotka jo olivat
palanneet, ei ollenkaan niille raukoille, jotka eivät mitään tunteneet
eikä voineet uskoa. Hän puhui siis aivan samaa kuin kaikki muutkin

opettajat, joilla oli tapana esiintyä heidän kokouksissaan. Anna ei
tietänyt miksi hän oli odottanut tältä puhujalta jotain toista. Mutta jos
hänen puheensa olisikin ollut toisenlaista, niin ei hän myöskään olisi
kuulunut tähän joukkoon eikä saarnannut tässä huoneessa.
Uskoa ja tuntea, ne olivat kaksi aivan pientä sanaa, vaan miten
polttivatkaan ne hänen sydäntään, hän tiesi varmaan olevansa ainoa
tässä joukossa, joka ei tuntenut syntejään eikä omannut uskoa. Voi, jos
hän olisi edes kerrankaan sanonut:
-- Tule semmoisena kuin olet, Jumala ei kysy sinun tunteitasi, usko ei
ole joka miehen, se on Jumalan kallis lahja huokaileville, ikävöiville
ihmislapsille, ja nöyrässä, palavassa rukouksessa tulee heidän halata
tuota lahjaa. Mutta niin hän ei sanonut.
Sitä, mitä hänen sielunsa isosi, ei tämä saarnaaja antanut, hänen
puheensa sisälsi ainoastaan rikkaan sanat kerjäläiselle: "menkää,
lämmitelkää ja ravitkaa itsenne", antamatta hänelle kuitenkaan mitään,
mitä ruumis tarvitsee.
Kuin unissaan kuuli Anna pastorin sanat "aamen, Jeesuksen nimeen
aamen", ja nousi konemaisesti, mennäkseen urkujen luo. Viimmeisten
sävelten vaiettua seurasi hetkisen häiritsemätön hiljaisuus, sitte kuului
äänien sorina, tuolien ramina ja jalkojen poljenta semmoinen, kuin jos
olisi suuren vesisulun avannut. Kaikki tungeksivat puristamaan
isäntäväen ja pastorin kättä; sen jälkeen läksivät useimmat pois ja
ainoastaan ani harvat valitut pyydettiin jäämään teenjuontiin. Hajauttiin
viereiseen saliin ja neuvoksetar Hellsberg, muuan noita kutsutuita,
viittasi Annan luokseen ja kysyi sydämmellisesti:
-- Miten minun rakas kummi tyttäreni voi, minusta näyttää kuin posket
olisivat hiukan vaaleat?
Annan silmiin herahti kyynelet: -- Minä tunsin itseni niin ahdistetulta
äskeisen selityksen aikana -- sanoi hän hiljaan. Rakas kummi, minä
olen häijy tyttö, sinun ei pidä välittää minusta vähääkään!
-- Ettäkö en välittäisi pienestä laululintusestani, kaikkiakin. -- Hän

suuteli tyttöä otsalle: -- tule meille huomenna laulamaan
kummi-ukollesi, satakieliseni!
-- Ah, miten voi minun kiltti kummini? virkkoi Anna.
-- Häntä on kolotus taasen ilkeästi kiusotellut, mutta hän on
tyytyväinen, kuten tavallisesti, vastasi neuvoksetar, tarttuen nuoren
tytön käsivarteen ja astuen isännän kehoitusta seuraten ruokasaliin.
Siellä oli Liinan rivakasta toimesta kadonnut jok'ainoa jälki äsken
pidetystä hartaushetkestä. Penkkirivejä ei ollut enää ja tuolit olivat
asetetut tavallisille paikoilleen; huone oli tuuletettu ja keskellä sitä oli
nyt komea teepöytä, jossa talon rouva emännöi höyryävän teekeittiön
ääressä.
-- Anna minulle anteeksi, rakas äiti, nyt olen taasen unohtanut auttaa
sinua, huusi Anna katuvasti.
-- Niin, eikö tosiaankin minulla ole laiska tytär, hyvä kummitäti? kysyi
äiti hymyillen.
-- Enpä juuri tiedä, kenties hän ei ole aivan yhtä käytännöllinen ja ripeä
kuin sinä, kelpo Liinaseni.
Rouva Montell katseli tyynen itsetietoisesti ympärilleen, hän tiesi hyvin
mihin hän kelpasi, ja minkä vuoksi tahtoisi hän kieltää sitä.
-- Pastori ei tahtonut jäädä teelle -- sanoi rouva -- hän ei halua olla
seurassa heti sen jälkeen, kun hän on jakanut jumalan sanaa, vaikkapa
kohta seuranpitäjät olisivatkin uskonheimolaisia, kuten me.
Neuvoksetar nyökäytti päätään: -- Tuomas Kemppi puhuu myös
"huoneesensa sulkeutumisesta", ja kaiken kuullen itsekseen
tutkistelemisesta; kenties kaipaa opettaja yksinäisyyttä yhtä paljon kuin
kuulijatkin.
-- Minä en luule pastori Törnellä olevan paljonkaan yhteistä Tuomas
Kempin kanssa -- sanoi