Iltalampun ääressä I | Page 3

kirkkaiden,
viisasten silmiensä vuoksi varsin pulskan näköinen. Hän oli pitkä ja
soleva sekä käytökseltään sulava, tehden itsensä huomatuksi kaikissa
liikkeissään ilmautuvalla voimakkuudella ja rivakkuudella.
-- Hyvää iltaa, hyvää iltaa, sinä teit varsin kiltisti, Fredriikka, tullessasi
hiukan aikaisemmin, nyt saan esittää sinut meidän nuorelle
pastorillemme. Hän söi meillä päivällistä ja on nyt ollut hetkisen
itsekseen tuolla sisässä. Ole hyvä ja käy sisälle!
-- Kiitoksia, Liina herttaiseni; sinä olet aina niin ystävällinen -- ja neiti
Fager puristi useampia kertoja hänen kättään.

-- Pastori Törne harjoittaa parhaallaan erästä virttä ja minä toimitin
Annan häntä säestämään ruokasalin harmoonilla. Kenties menemmekin
sinne?
-- Mutta mehän voimme häiritä -- kuiskasi neiti Fager, pidättäen
emäntää heidän seisoessaan suureen, ilmakkaasen, vaaleankiiltävillä
tuoleilla ja siroiksi maalatuilla penkeillä sisustettuun huoneesen
johtavan kynnyksen ääressä. Nurkkaan oli asetettu viteettäin pieni
lumivalkealla liinalla verhottu pöytä, jota muutamat kukkivat
ruukkukasvit somistivat, vienosti valaiseva lamppu heitti väikettään
heidän ylitsensä, heijastuen pieneen hopeatarjottimeen, jolla oli lasi
raikasta vettä.
-- Miten miellyttävästi sinä aina osaat kaikki asettaa, hyvä Liina!
Rouva Montell kumartihe kaunista päätään, hän tiesi hyvin, että se oli
totta.
Sivuseinän vieressä oli komea urkuharmoonio, jonka pronssisissa
kynttilähaarakkeissa paloivat kynttilät. Muuan nuori tyttö istui
näppäimistön yli kumartuneena, soitellen ihania, juhlallisia säveleitä;
hänen vieressään seisoi sirkeä mies, mustat silmät kädessään olevaan
virsikirjaan kiinnitettynä.
-- Voi Jumala, mikä miehen kuva! sopersi neiti Fager.
-- Niin, hän on tosiaankin saanut Herralta suuret sekä ruumiin että
sielun lahjat -- vastasi emäntä hieman nuhtelevalla äänellä.
-- Toden totta, hän on yksi harvoja valittuja, huokasi neiti Fager,
kohottaen taasen hartaan katseen kohden kattoa.
Nuori urkuri lopetti soittonsa vienolla, sulavalla sävelellä, pastori
kääntyi ympäri ja rouva Montell esitteli vieraansa.
Pastori Törne oli kasvoiltaan laiha ja parraton, korkeaa kaunista otsaa
varjosti tumma tukka, mutta mustat, syvällä asuvat silmät antoivat
tavallisesti milt'ei synkän sävyn noille kalvakoille piirteille, paitsi

silloin kun voittava hymyily niitä lievensi. Hän puheli tavallisessa
seurustelussa matalalla ja yksitoikkoisella äänellä, antaen mielellään
silmäluomien vaipua alas, mutta ne, jotka olivat nähneet hänen
saarnatuolissa tai puhujalavalla, tiesivät että tuo ääni voi kohota
tavattomalla voimuudella sekä paisua mitä soinnukkaimmaksi
helkkeeksi ja että hänen mustat silmänsä semmoisina hetkinä säteilivät
sisäisen innostuksen liekehtivää tulta. Semmoinen oli tämä X:n uusi
pastori, joka viimme sunnuntaina piti tulosaarnansa seurakunnan
kirkossa ylhäisille ja alhaisille, maailmanlapsille ja uskovaisille, mutta
joka nyt aikoi puhua pienelle valittujen sielujen joukolle -- tuolle
ainoalle todelliselle laumalle, kuten neiti Fager sitä nimitti.
Rouva Montell sytytti itse kaikki kynttilät ja lamput, pastori kuunteli
jotenkin hajamielisenä neiti Fagerin sokeroitua puhetta hänen
sunnuntaisesta saarnastaan ja harmoonion luona oleva talon tytär
järjesteli, väsähtänyt ilme kasvoillaan, lähenevään hartaushetkeen
tarvittavia nuotteja.
Tuo suuri huone alkoi vähitellen täyttyä eri yhteiskuntaluokkiin
kuuluvasta väestä, siinä rouvaa undenaikuisissa syyshatuissaan,
matammia mustissa päähineissään, nenäliina tiukkaan nahkakantisen
virsikirjan ympäri kierrettynä, siinä siistittyä käsityöläistä, jotka aivan
paistoivat veden ja saipuan äskettäisestä käytännästä. Rouva Montell
toivotti ystävällisesti kaikki tervetulleiksi ilman eroitusta, kaikkialla
näyttäysi hänen korkea vartensa, järjestäen istumatiloja jokaiselle sekä
jakaen virsikirjoja oikealle ja vasemmalle. Kaikki kävi ripeästi ja
toimekkaasti. Pastori oli tällä välin sijoittunut tuon pienen, lampun
valaiseman ja kukkien somistaman pöydän taakse ja äiti antoi
tyttärelleen vihjauksen virren alottamiseksi. Eräästä sivuovesta astui
aivan hiljalleen sisään lyhyehkö, suurilla vaaleanpullakoilla, harvan
punervan poskiparran ympäröimillä kasvoilla varustettu mies. Punerva
tukka oli alkanut jo harventua päälaelta, tehden lakean otsan
tavattoman pitkähkön näköiseksi. Hänen esiintymisessään ja
liikunnossaan ilmausi samalla kertaa jotain pöyhkeää itsetietoisuutta
sekä kaihtelevaa arkamaisuutta ja nähtävällä huolekkuudella koki hän
peitellä tavattoman punaisia käsiään. Se oli talon isäntä, rikas kauppias
Esaias Montell.

Lähinnä istuvat rouvat tervehtivät häntä kohteliaalla hymyllä kun hän
suoltihe istuutumaan tavalliselle paikalleen heidän taakseen, minkään
muunlainen tervehtiminen ei voinut tulla kysymykseenkään, sillä
valtavana ja juhlallisena kaikui urkujen ääni jo huoneessa ja sävelet
näyttivät tempaavan ihmismielen ja ajatukset kohti korkeutta, ainakin
levittihe harras, rauhaisa ilme useille kasvoille, joilla tavallisesti jonkun
verran karkeampi, arkipäiväinen sävy asusti.
Laulun vai'ettua kumartihe saarnaaja syvään rukoukseen ja moniaita
hetkiä vallitsi äänetön hiljaisuus ääriään myöten täyttyneessä huoneessa,
sitte kuului yksinäinen ääni, alkaen jotenkin hiljaisesti lukea muutamia
värsyjä eräästä Siionin laulusta. Kaikki kuuntelivat jännitetyllä
tarkkaavaisuudella, useampain kasvojen ilmeissä voi havaita
odottavaisuutta, tuota odottavaisuutta, joka on niin tavallista
odotellessa uuden kehutun puhujan esiintymistä. Ja pastori Törneä oli
aivan ylistelty muutamissa ankaran uskonnollisissa piireissä, jolla
taasen oli huomattava vaikutus, varsinkin X:ssä. Ja puolueviehätyksen
vaikutustapa oli suurimmaksi osaksi hänen tänne tulonsakin.
Tuo jotenkin hento ja väritön ääni oli alkanut paisua ja ensimmäinen
aavistus salatusta voimasta kävi rauhoittavana puistutuksena läpi
seurakunnan. Siinä seisoi hän, kädet pienen raamattunsa ympäri
ristittyinä, liikkumatonna, ainoankaan eleen värähtämättä; vaalea
lampun valo loi hänen mustan päänsä jyrkkäpiirteisenä seinän
valoisalle ta'ustalle. Ja sanoja ei häneltä puuttunut, kuni vuolas, yhä
voimakkaammasti tulviva virta kumpusivat ne hänen huuliltaan ja kuta
korkeammaksi ääni paisui, sitä suuremmaksi avautuivat nuo mustat
silmät, alkaen säteillen loistaa kauniinkaarevain silmäluomien alta.
Vaan mikä oli saarnan ydin? Se oli itse evankeliumin ydin, Jeesuksen
Kristuksen ääretön rakkaus, jonka tähden hän antautui kuolemaan
syntisten edestä, ansaitakseen heille autuuden armosta, ilman ansiota.
Milloin lempeän kehoittavana, milloin myrskyisen tulvivana pyysi ja
rukoili hän kuulijoitaan ottamaan vastaan