Iloisia juttuja IV | Page 8

raahaamaan tavaroitamme edestakasin. Mutta
mihinkään ostoksille ei päässyt. Entiset eväät olivat lopussa, joten tästä
puoleen täytyi pitää yllä henkeään omenilla ja makeisilla, mitä sattui
saamaan.
Näistä kivihiilivuorista päästyä alkoi maanviljelysseutu, tasankoa,
tasankoa vain silmän siintämättömiin. Kaiketi siellä vilja kasvaa, että
tohisee, mutta mistään hinnasta en sinne jäisi elämään, niin oli ikävää
ja yksitoikkoista sellainen aukea peltomeri.
Yhä useammin sivuutimme rautatievaunuja, jotka olivat ahdetut täyteen
elukoita, lehmiä, lampaita ja sikoja. Katsoimme niihin kuin
onnettomuustovereihimme. Meitäkin vietiin, vietiin vain tuntematonta
tulevaisuutta kohden. Heidän matkansa päämääränä tietysti olivat
Chicagon kuuluisat teurastuslaitokset.

Maanviljelysseudulla toki savu vähän hälveni. Chicagossa jätti meidät
se tulinen kiirekin, joka oli ollut seuralaisenamme koko matkan.
Saimme lähes päiväkauden odottaa junaa, ja silloin karkasimme
katsomaan kaupunkia. Oli jotenkin sellainen kuin Pietari olisi ilman
poliiseja ja sotaväkeä. Juomakauppoja ja kapakoita täällä oli joka
askeleella, niinkuin muuallakin matkamme varrella oli näyttänyt olevan,
mutta yhtään juopunutta en ollut nähnyt sitte kuin Hullissa, jossa erään
vastaantulevan merimiehen punakkuus hieman minua epäilytti. Kyllä
kai ne täälläkin ryypiskelevät ihmiset, vieläpä oikein asiaksi asti, mutta
eivät reuhaa eivätkä hoipertele pitkin katuja.
Maanviljelysseutua seurasivat ruohoaavikot, vielä ikävämmän ja
yksitoikkoisemman näköiset kuin ne, joita olimme kulkeneet. Ainoana
vaihteluna olivat jyrkkäreunaiset hiekkaharjanteet, jotka olivat aivan
nykyaikaisten patterien näköiset. Niitten turvissa mahtaisi Europan
sotajoukoilla olla hauska ammuskella toisiaan. Sinne ne mahtuisivat
kaikki ja siellä saisivat ketään häiritsemättä tuhota toisensa.
Vihdoin tuli Lännen vuoristo, jylhä ja villi. Juna kulki sellaisia
jyrkänteitä, että oikein pelotti, varsinkin kun rautatie rotkojen poikki
näytti olevan heikonlaisilla perustuksilla. Aivan kuin kiusalla lisättiin
vauhtia juuri näillä pahimmilla paikoilla.
Matkan varrella yhdyimme taas uusiin suomalaisiin siirtolaisiin. Heitä
oli tänne ajanut sama pakko kuin ennen tapaamiammekin: Suomessa ei
ole työtä. Monetkin olivat kulkeneet ristiin rastiin koko Suomenmaan,
hakien työtä, mutta turhaan. Joku oli lähtenyt asevelvollisuutta pakoon.
Italialaisia oli myös paljon menossa länttä kohden, sillä kovin on kurjat
olot heidänkin ihanassa isänmaassaan: rosvot ja roistot vallassa.
Neekerit olivat vankkatekoista, kookasta väkeä. Sekarotuisissa näki
joskus tavattoman kauniita miehiä. Indiaanit eivät olleet vähääkään
pelottavan näköisiä, enimmiten lyhytkasvuisia, niin että tottumattoman
oli vaikea heitä erottaa japanilaisista, joita myös täällä matkusteli.
Kiinalaisia myös tapasi. Pitkä palmikko niskassa he ovat näköjään kuin
savustettuja akkoja.
Ne valkoiset, mitä täällä tuli junaan, olivat tavattoman kookkaita

melkein järjestään, kaiketi vanhojen Lännen seikkailijain jälkeläisiä.
Käytös huoletonta, retkuilevaa, niinkuin sen, jolle ei koskaan ole
mitään tapoja neuvottu. Tärkeimmät taidot heillä näyttivät olevan:
tupakanpuru, sylkeminen ja jalkojen ojenteleminen korkealle ilmaan.
Päältä nähden olisi ollut taipuvainen epäilemään, tokko kukaan heistä
lienee montakaan päivää elättänyt itseään kunniallisella työllä. Niin
näyttivät veltoilta heidän runkonsa. Yhtä veltto kuin muu ruumis tuntui
myös olevan heidän kielensä. Englannissa vieraankin korva sentään
erotti jotain järjestystä tuon suussa pyöriteltävän lihapalan
liikuttelemisessa, mutta täällä se näkyi saavan olla ja elää ihan omin
valtoineen. Sellaista enkeliskaa kuin he puhuivat osaa vaikka kuka, jos
pistää kuuman perunan suuhunsa ja puhuu kieltä mitä tahansa. Jos he
eivät ymmärrä teitä, ette tekään heitä ymmärrä -- ja niin olette kuitit.
Se alituinen huolenpito ja siirtolaisten vangitseminen oli ensin tuntunut
vastenmieliseltä, mutta vähitellen siihen oli tottunut, kun näki että
matka sujui hyvin. Senpätähden oikein kaipasimme jonkunlaista
ohjausta, kun tultiin Seattleen Tyynenmeren rannalle. Mutta siellä
huomasimme, että meidät oli jätetty kokonaan oman onnemme nojaan.
Ulos vaan ajettiin junasta, ja siinä sitä seistiin pimeässä muutaman
kadun kulmassa. Turhaan odottelimme mitään "agenttia". Miehissä
kokosimme kaiken kielitaitomme ja läksimme asemalta tiedustelemaan,
milloinka laiva lähtee Victoriaan ja mistä päin se lähtee. Monesta aikaa
tapasimme täällä oikein Suomen mallisia virkamiehiä -- sellaisia, jotka
eivät tietäneet mitään. Lähellä asemaa huomasimme kuitenkin olevan
sataman tapaista, ja kun sinne kävelimme, osuimme heti oikealle
laivalle, joka juuri oli lähtemässä.
Aamulla tultiin Victoriaan samalla Vancouverin saarella, jolla
Nanaimokin on. Saaristo Victorian edustalla tuntui tuttavalta, ja itse
kaupunki muistutti jotakuta Suomen rannikkokaupunkia. Savuakaan ei
näkynyt, ja rakennukset olivat hauskan ja miellyttävän näköisiä.
Nanaimoon mennessä honkametsä, merenlahdet ja hauskat järvet
oikein houkuttelemalla houkuttelivat astumaan ulos junasta ja jäämään
tänne. Sitäkin tehokkaammin tämä tuttavallisuus meihin vaikutti, kun
tähän saakka oli kaikki ollut niin perin vierasta.

Ja kun Nanaimoon tulimme, niin melkeinpä luulimme tulleemme
Kotkaan tai Sortavalaan. Ihmisiäkin tapasimme.
Uudessa maailmassa.
Näitten muistelmieni loppuun oli minulla aikomus liittää vielä joku
pätkä, jossa muutamin piirtein olisin kuvannut silmäänpistävämpiä
erilaisuuksia "uuden" ja "vanhan maan" oloissa ja ihmisissä. Mutta
ennen pitkää huomasin ensimäiset havaintoni erehdyttäviksi, samoin
toiset ja kolmannet, niin että mitä yhtenä päivänä panin paperille, sen jo
toisena heitin -- "uuniin", olin vähällä sanoa, vaikka täällä ei ole yhtään
uunia koko valtiossa, ainoastaan "stouveja".
Lähdetäänpä esimerkiksi siitä päästä: lämmityksestä.
Junassa tullessani vallitsi ankara kuumuus, sillä neekeri lapioi kivihiiliä
pesään kuin tuskassa. Minä hikoilin ja läähätin kuumuudesta, koettaen
mahdollisimman paljon oleskella ulkona vaunusillalla, etten ihan
läkähtyisi. Ajattelin, että tuo musta paholainen, neekeri-lämmittäjä
luulee muittenkin kaipaavan sellaista lämpömäärää, mihin hänen
kirottu afrikkalainen nahkansa on tottunut. Mutta ihmeekseni huomasin,
ettei siinä ollut vähääkään liikaa amerikkalaisille matkatovereilleni.
Vuoristosta tuli miehiä, joilla oli tuuheat turkit yllä, huopapeitteet
jalkojen ympärille käärittyinä, karvakintaat käsissä, ja sittenkin he tässä
kauheassa kuumuudessa värisivät sinisinä vilusta. Jos milloin