Iloisia juttuja IV | Page 9

jätin
vaunun oven raolleen, niin kiireimmän kautta jo joku vilukinttu hyppäsi
sitä sulkemaan. "Kylläpä ovat viluista väkeä", ajattelin, "helvetissäkin
nuo olisivat kuin kotonaan."
Mutta se ajatukseni oli hätiköity. Vuoristossa oli kova talvi silloin jo.
Nyt täytyy minun tunnustaa, että ennen minulle kylmä tulee kuin näille
amerikkalaisille. Asunnot heillä ovat lautahökkeleitä, hiukan lujemmat
tavallista pärevasua ja jotenkin samassa määrässä lämpimänpitävät.
Uuneja niissä, kuten sanottu, ei ole -- eikä niistä olisi mitään apua, jos
olisikin, sillä kukapa sitä jaksaisi koko ilmapiiriä lämmittää. Mutta jos
vuokralainen tahtoo, saa hän ostaa huoneeseen rautakamiinan, jota
täällä sanotaan "stouviksi". Taloon se ei kuulu. Yhdysvaltain puolella

paikoin eivät ovet ja akkunatkaan kuulu taloon, vaan ovat vuokralaisen
hankittavat ja kulkevat hänen muassaan talosta toiseen.
Yöt ovat tuntuvasti kylmät, mutta makuuhuoneisiin ei ihmeeksikään
aseteta minkäänlaista lämmityskojetta. Siis ei ne pahasti viluisia saa
olla, jotka sellaisissa oloissa nukkuvat. Ensimältä mulla oli niin kylmä,
että hirvitti, mutta näkyy siihen tottuvan.
Näilläkin tienoilla on läpipääsemättömät aarniometsät, mutta
rakennustavasta päättäen ei luulisi hirsiä löytyvän satojen penikulmain
alalta. Syy on siinä, että Lännen amerikkalainen vihaa kaikkea, mikä
tekisi kodin hauskaksi ja mukavaksi. Hänen aikomuksensa on lähteä
täältä tiehensä niin pian kuin mahdollista. Sentähden koti ei saa olla
sellainen, että se häntä kiinnittäisi, vaan sen pitää olla omansa
karkottamaan miehen koko tienoolta.
Kaikkialla kehutaan amerikkalaista käytännöllisyyttä, kekseliäisyyttä ja
Amerikan korkealle kehittynyttä teollisuutta. Mutta surkeampia
huonekaluja, rumempia ja kaikin puolin epäkäytännöllisempiä, en ole
missään nähnyt kuin täällä. Sängyt, kaapit, pöydät, tuolit ovat kaikki
Noan aikaista mallia. Lamppuja tässä vuoriöljyn maassa jos näkisitte,
niin kunnioituksella muistelisitte niitä "kitupiikkejä", joilla Suomessa
ennen navetat valaistiin. Pienimmästä suurimpaan on kaikki
kotielämään kuuluva tavara niin kelvotonta kuin olla saattaa.
Suomessa en noihin seikkoihin tullut kiinnittäneeksi huomiotani, mutta
täällä se on täytynyt pakostakin tehdä. Sillä maan tapa -- ainoa puoli
Amerikan oloissa, minkä Liena täydestä sydämestään hyväksyy --
työntää miehen niskoille enemmän puolen taloustoimia. Hän saa
aamusin työhön mennessään virittää valkean keittostouviin, laittaa
kahvin ja aamupuuron. Muija makaa kuin hako, kunnes nälkä
päivemmällä ajaa hänetkin jalkeille.
Syönti on Amerikan elämä. Heti kun silmänsä auki saa, ajetaan vatsa
täyteen puuroa, ja joka näkemässä sitte päivän mittaan syödään ja taas
syödään. Sillä alalla on kaikki mahdolliset mukavuudet: kalat, lihat,
maidot, puotiherkut kannetaan kotiin. Aina seisoo pöytä täynnä mitä
vaihtelevimpia ruokatavaroita. Jos Suomessa moni työmies hävittää

ansionsa juontiin, niin täällä se menee ylensyömiseen.
Siinäpä se lienee syy, ettei missään maailmassa käytetä niin paljon
patenttilääkkeitä kuin täällä Amerikassa. Jos vilkaset amerikkalaiseen
sanomalehteen, luulisit koko lukijakunnan olevan kuoleman kielissä.
Suomenkielisetkin lehdet täällä ovat tuollaisia sairashuonejulkaisuja.
Toimittaja on samalla pääpuoskari. Yhdellä on "Suomen
vaakunakuva-verenpuhdistusta", toisella sähkövöitä, kolmannella
"kasakan rasvaa" tai jotain muuta ihmelääkettä. Europassa arvokkaat
sanomalehdet aina pitivät velvollisuutenaan varottaa yleisöä tällaisista
keinottelijoista, mutta täällä lehtimiehet näkyvät olevan
käytännöllisempiä. Ottavat senkin keinottelun omiin käsiinsä.
Ajattelevat kaiketi, että "pettäisihän tuon tyhmän kansan kuitenkin joku
toinen -- sama se, jos minä petän." Tervettä väkeä ei olisi helppo
lääkkeillä petkuttaa, mutta sellaisten kanssa on hyvä vehtailla, jotka
liiasta syönnistä ovat saaneet vatsanvaivoja. Heille voi uskotella, että
nuo taudit paranevat jollakin heinänliemellä tai sähkövyöllä. Söisivät
vähemmän, niin eivät kaipaisi mitään.
Moni muukin asia näyttää minusta täällä olevan hulluin puolin. Nyt
kevään tullen esim. olen odotellut kuulevani lintuin laulua, mutta
turhaan. Sensijaan laulavat täällä sammakot, niin että maailma
kajahtelee. Ja oikein niillä on hienon konserttiväen tavat: alottavat vasta
myöhään iltasilla, jolloin työkansa jo on levolla, ja pitävät riemuaan
aina aamuyöhön. Päivän lepäilevät.
Ensimältä en täällä tahtonut päästä kunnialla sivuuttamaan
vastaantulijoita. Ahtaammissa paikoissa usein pakkasivat tarttumaan
kiini, että oli vähältä tulla tappelu. Vihdoin sain selville syyn. Täällä
kaikki, niin ihmiset kuin hevoset ja rautatiejunat, sivuuttavat toisensa
vasemmalta puolelta eikä oikealta, niinkuin Suomessa.
Tervehtiessä ei nosteta hattua eikä kumarreta päätä eteenpäin -- sehän
olisi jonkunlaisen alamaisuuden tai matelemisen merkki -- vaan päätä
nytkäytetään hieman sivulle ja pikemmin ylös- kuin alaspäin. Naiset
tervehtävät vain silmillään, eikä heitä saa mies mennä aluksi
tervehtimään. Naisella on siinäkin etuoikeus.

Amerikkaa sanotaan "siksi suureksi lännen maaksi, jossa ei yhtään
kuningasta ole eikä vastusta papeista." Senkin asian laita on vähä niin
ja näin. Dollari täällä on itsevaltiaampi kuningas kuin yksikään
Europan hallitsija. Hänen suosikkinsa, suuret raharuhtinaat, ovat
pelottavan mahtavia valtiaita. Mutta muusta hallituksesta täällä ei ole
haittaa. Yhtenä päivänä tosin jo säikähdin pahasti -- silloin, kun erään
kaivantoräjähdyksen uhreja haudattiin --; luulin olevan sotaväkeä
estämässä mielenosotuksia. Mutta sitä se ei ollut. Oli vaan sen
paikkakunnan suomalainen torvisoittokunta koreissa univormuissaan.
Muuta "vormua" en vielä neljään kuukauteen ole täällä nähnyt.
Papeista sitävastoin on enemmän vastusta kuin Suomessa, sillä täällä ne
vielä julkeavat esiintyä koko vanhanaikaisella asevarastollaan, tulisella
helvetillä ja kaikella mitä Suomessa ei enää iletä käyttää muualla kuin
metsäpitäjissä. Suomessa niitten toki täytyy vähän vääjätä sivistyneitä
ihmisiä. Mutta täällä työväen parissa luulevat olevansa ihan turvassa
sivistykseltä. Kauan ei kuitenkaan kestäne, ennenkuin valistus
tunkeutuu tännekin.
Se toki on eroa, ettei täällä ole valtiokirkkoa, joten papeilla ei ole
oikeutta kantaa palkkaansa keltä hyvänsä, vaan ainoastaan niiltä, jotka
häntä tarvitsevat. Loput kerjätään hyviltä ihmisiltä. Muita kerjäläisiä en
Nanaimossa ole