Iloisia juttuja IV | Page 7

Varma sen Kolumbuksen täytyi olla asiastaan,
kun hidaskulkuisilla purjealuksilla uskalsi yrittää ja sitkeästi vaan
pyrkiä eteenpäin, vaikka kuukausi meni kuukauden perästä maata
näkemättä ja vaikka kaikki toverit epäilivät, koko maailma epäili.
Vihdoin alkoi laivallamme huhu kertoa yhä lisääntyvällä varmuudella,
että ennen pitkää jo ruvetaan tulemaan maihin. Eräänä iltana tiedettiin
sanoa, että seuraava yö olisi viimeinen merellä. Myöhään me silloin
oleskelimme kannella. Ja kun pimeni ilta, niin jopas pilkotti etäältä
laivojen merkkitulia useampia, ja vilkkumajakan ystävälliset
silmäniskut huomattiin aamupuolella yötä. Nyt ei maa enää voinut olla
kaukana. Päivän valetessa nähtiin saaria häämöttävän kaukaisuudessa.

Poikki Amerikan.
Amerikan rantaa lähestyessä ensimäisinä pöyhistelivät rintaansa --
uhkaavan näköiset patterit. Tekipä se kaikkea muuta kuin
vierasvaraisen vaikutuksen. Sodan ja vainon henki on anastanut
valtaansa tämänkin "vapauden maan", se ajatus ehdottomasti nousi
mieleen noita varustuksia katsellessa. Nolona siellä seisoi Vapauden
patsas vallituksien välissä, ikäänkuin olisi itsekin ymmärtänyt, ettei
hänellä enää täällä ole oikea sijansa. Se lieneekin vapauden muistoksi
pystytetty, kuolleen, menetetyn vapauden.
Siirtolaisten maihinnousu ansaitseisi oikein eri luvun, niin siinä oli
paljo mutkia, tarpeetonta, joshan tarpeellistakin muodollisuutta ja
raakuutta. Mutta minun kynäni, vaikka se ei ole paha säästämään väriä,
on kuitenkin voimaton luomaan tästä oikeata kuvaa vähällä vaivalla.
Olisi pitänyt olla valokuvanottaja mukana. Ensinnä meitä ulkona
satamassa marssitettiin kannella kuin sotaväkeä. Jälkeenpäin kuulin,
että laivaan oli saapunut amerikkalainen lääkäri ja että hän tarkasti
terveyttämme tässä marssissa. Minä häntä en huomannut koko otusta,
tallustelinhan vain siinä missä muutkin.
Tullimiehet täälläkin penkoivat tavaroitamme, joitten muassa meidät
pikkulaivalla lähetettiin "siirtolaispalatsiin" Ellis-saarelle. Se oli avara
rakennus ja täynnä väkeä. Joshan vain on joka päivä yhtä paljon
tulijoita, luulisi Amerikan piankin saavan täytensä. Viranomaisten
kohtelu siellä joka askeleella tarkoitti osottaa meille, kuinka vähän
tervetulleita olemme tähän maahan. Varsinkin juutalaisia ja italialaisia
näkyivät pitävän lujilla. Paljain päin ja kieli ulkona suusta he kulkivat
-- kielestä näet joku asianomainen katsoi terveydentilaa. Meitä ei
sentään niin tarkoin tutkittu, vaan nimet kysyttiin ja rahat. Kuului
pitävän olla vähintään 30 dollaria taskussa (nykyään pitää olla 50
dollaria, ja muutenkin on siirtolaistarkastusta silloisesta paljo
kovennettu), jos mieli päästä eteenpäin. Jollakulla meistä oli se summa,
ja silläpä sitä mentiin kaikki. Yksi kun oli läpässyt tarkastuksen, pisti
salaa rahat toisen taskuun, tämä taas kolmannen j.n.e. Olihan se
niinkuin amerikkalaista alkua amerikkalaiselle elämälle. Kun sitte yksi
työnnettiin menemään yhdestä ovesta, toinen toisesta, katosivat meiltä

matkatoverimme, niin että heitä emme sen perästä enää nähneet.
Jäähyväisittä täytyi erota.
Pilettiä kysyi jokainen vastaantulija, kunhan vain oli ukko. Minua
neuvottiin muutamalle luukulle ottamaan loppumatkalla tarvittavia
lippuja. Ajattelin, että ovatkohan täälläkin "aamiaisella" ne herrat, jotka
tietävät antaa lipun niin kaukaiseen, pieneen ja syrjäiseen paikkaan
kuin Nanaimoon, joka ei edes ole Yhdysvaltain alueella. Mutta ei --
eivät olleet aamiaisella. Ensimäinen mies, joka eteen sattui, ryhtyi heti
liistaroimaan ja leimaamaan lappuja sellaisella varmuudella ja
kätevyydellä kuin olisi kaiken ikänsä tehnyt vain Nanaimon-lippuja.
Vajaassa kahdessa minutissa oli valmiina piletti, niin tarkka ja
täydellinen, että sillä sai ilman eri maksua vuokra-ajurinkin Chicagossa,
kun oli siirryttävä asemalta toiselle. Eri komanto siellä oli kuin Suomen
Höyrylaiva-Osakeyhtiön konttorissa Helsingissä.
Kun meitä taas pikkulaivalla vietiin täältä rautatieasemalle, oli jo pimeä.
Yön selkään pantiin menemään, että vain pääsisivät meistä. New
Yorkista emme olleet muuta nähneet kuin pattereita ja
Vapaudenpatsaan, tullihuoneen ja siirtolaispalatsin, muutamia tornin
näköisiä rakennuksia ja Brooklynin sillan, joka kaukaa ei tehnyt sen
kummempaa vaikutusta kuin Vuoksen silta likeltä. Omaa vapautta
meille ei ollut annettu vähääkään, en edes päässyt tupakkaa ostamaan.
Mutta junan lähdettyä ilmestyi vaunuun kaupustelija, jolta sain huonoja
sikareja kalliilla hinnalla. Tupakka täällä maistaa liian väkevältä
suomalaiseen suuhun sekä tuntuu jo Yhdysvalloissa ylen kalliilta,
mutta Kanadan puolella se on vielä puolta kalliimpaa. Kaikki muukin
junassa myytävä tavara oli meistä hirveän korkeissa hinnoissa. Vasta
myöhemmin olemme tulleet havaitsemaan, että dollari useimmissa
asioissa on täällä sama kuin markka Suomessa -- niin tullessaan kuin
mennessäänkin, joten saa väärän käsityksen oloista, jos hinnat laskee
Suomen rahaksi.
Junan vauhti ei ollut sinnepäinkään niin joutuisata kuin Englannissa.
Kulkea lötköttelivät jotenkin suomalaiseen tapaan. Penkit olivat
paraiksi niin lyhyet, että nukkuminen ei missään asennossa käynyt
päinsä. Mutta järjestys vaunuissa kelpaisi malliksi Suomeenkin.

Kutakin vaunua varten oli jarrumies, joka osotti kullekin sijansa,
tuontuostakin lakasi vaunuja ja jonka puoleen sai aina tarvitessaan
kääntyä. Siinä toimessa näkyivät pitävän neekereitä, täysi- tai
puolimustia.
Ennen pitkää huomasimme itsekin vähitellen muuttuvamme
neekereiksi. Jo New Yorkissa vallitsi kivihiilen kirous kaikessa
kamaluudessaan, ja nyt kulki junamme Itävaltioitten pahimpain
kivihiilipiirien kautta. Väkisin tunkeutui savu vaunuihin, täyttäen
silmät, korvat, suut, sieramet ja kaikki. Varsinkin tunneleissa olimme
läkähtyä, ja niitä oli tuontuostakin. Aamusella vasta näimme, kuinka
kummallisia seutuja oikeastaan kuljimme. Korkeille rumille
kukkuloille rata kiipesi kiertäen, kaartaen. Joskus oli kolmekin veturia
edessä, ja ähkäin puhkain ponnistelivat, vaikka vedettävänä oli
ainoastaan muutamia vaunuja. Kaupungit olivat likaisia, savun
peittämiä nekin, niin ettei suinkaan tehnyt mieli asettua asumaan
yhteenkään niistä. Kuitenkin kiitämme onneamme, kun matkamme
sattui syksyksi, sillä jos kaiken lisäksi olisi vallinnut kesäinen kuumuus,
niin kuinkahan olisi selvittykään?
Pittsburgissa meidät komennettiin ulos vaunusta kaikkine
tavaroinemme, katsottiin piletit ja kutsuttiin -- takasin samaan vaunuun.
Huvikseen vain panivat