Iloisia juttuja IV | Page 5

niillä rannoilla, rumia alastomia kukkuloita.
Metsää ei missään näkynyt, ainoastaan pieniä vesakoita siellä täällä ja
istutettuja puistoja kylien tienoilla. Aitojen sijasta oli peltotilkkujen
välissä pensasrivejä. Mistäpä siellä olisi ottanut aidakset? --

Rakennukset olivat ikivanhan näköisiä, peräti outoja muodoltaan,
meistä ikäviä ja synkkiä kuin Suomen vanhimmat herraskartanot.
Muutamat olivat muinaisaikaisia linnoja, arvatenkin aatelisten asuntoja.
Suomessa sellaiset jo ovat raunioina, mutta täällä niissä näytti vielä
olevan asukkaat.
Joku muinaistutkija varmaan tuntisi itsensä onnelliseksi tällaisen
tuhatvuotisen viljelyksen keskellä, mutta minä hänessä en luulisi
viihtyväni montakaan päivää. Ikivanha sivistys on lyönyt leimansa
kansaan, niin että ulkonainen käytös niin ylhäisellä kuin alhaisella on
eräissä suhteissa hämmästyttävän kohteliasta. Kadunlakasija ja
rantajätkä puhuttelevat toisiaan aina "herraksi", kelvollisia kirous- ja
haukkumasanoja tuskin lienee koko kielessä, ja jokaista käskyä tai
pyyntöä seuraa kohtelias "pliis", joka tosin tinkapaikassa lausutaan
siksi pontevalla äänenpainolla, että minä sitä ensin luulin kiroukseksi.
Kaikessa komentamishommassa englantilaiset käyttävät sanomattoman
rumaa ja kovaa ääntä, vaikka kieli tavallisissa oloissa kuulostaa
meikäläisen korvaan lapsekkaan pehmeältä, ja yleinen puhuttelutapa
tekee miellyttävän hillityn ja tuttavallisen vaikutuksen.
Irlannin rannikolla tuli laivaan lukuisa joukko irlantilaisia siirtolaisia,
tuntuvasti enemmän kuin kaikkia muita oli yhteensä. Jo kaukaa näki,
että irlantilaiset olivat aivan eri rotua kuin englantilaiset. Vaikka he
olivat herraskaisesti puettuja, loisti jokaisen olemuksesta
sivistymättömyys, typeryys ja alkuperäinen luonnonraakuus. Tuskin
olivat he päässeet laivaan, kun hyökkäsivät ruokapöydän kimppuun
ahneudella sellaisella, ettei olisi luullut heidän viikkokausiin nähneen
ruokaa. Kyllä ei ollut niillä pojilla aavistustakaan kohteliaisuudesta, ei
edes yksinkertaisimmista ihmistavoista. Miehet olivat tanakkaa tekoa,
lurjusmainen ilme kasvoissa. Naiset maalatuita, mauttoman koreissa
pukineissa ja kovin kesyjä, niin peittelemättömän kesyjä, että
Helsingissä he olisivat jokaikinen arvelematta joutuneet poliisin
kirjoihin -- vaikka ei Helsingissäkään siveellisyys aivan arinta laatua
ole. Mutta nämä eivät kaihteneet mitään. Retkuivat milloin minkin
miehen kaulassa, olipa se juutalainen tai turkkilainen, ja häpeämättä
tarttuivat kiini kehen sattui. Jos eivät onnistuneet saamaan miestä
käsiinsä, puristelivat ja maasivat edes toisiaan.

Juutalaisten ja irlantilaisten ruokahalua katsellessa näytti siltä, ettei
siivompi väki täällä saa mitään suuhunsa. Kadehdittavia nuo herkut
tosin eivät olleet, varsinkaan niin likaisissa oloissa kuin niitä tarjottiin,
mutta vanhasta tottumuksesta vatsalla kuitenkin oli omat
vaatimuksensa. Molemmat edellämainitut kansallisuudet näyttivät tässä
liassa olevan kuin kotonaan. Torakatkin, joita laivan siirtolaisosasto
kuhisi täpösen täynnä, olivat heille mieluisia leikkitovereita.
Heikäläisten mukana kait niitä alkuaan oli tullutkin laivaan. Onneksi
nousi heti ensimäisenä yönä Atlannille tultua hyvänlainen tuuli. Siitä
oli seurauksena yleinen oksennuskonsertti. Kaikenkieliset yhtyivät
samaan "yöö"-virteen, jota hellittämättömällä hartaudella veisasivat
pari kolme vuorokautta yhteen painoon. Irlantilaiset olivat merisairaina
kaikki tyyni, samoin juutalaiset, joten heistä ei ollut muuta haittaa
ruoka-aikoina kuin että oudonpuoleista pöytäkonserttia pitivät
ympärillä olevissa kopeissaan. Meitä se ei häirinnyt eikä säälittänyt
vähääkään, meitä pohjoismaalaisia. Söimme hyvällä maulla jos jonkun
näköisiä ja makuisia sekotuksia, salaa nauttien niistä kärsimyksistä,
joilla kohtalo rankasi vastenmielisiä matkatovereitamme. Vaikka
tahtoihan siihenkin lopulta kyllästyä. Kun yöllä satuin heräämään
kovemmasta laivan heilahduksesta ja ylt'ympärillä kaikuivat puolen
tuhannen siirtolaisen yökötykset -- toiset kiukkuisia, uhkamielisiä,
toiset jo masentuneita ja nöyriä -- juohtuivat monasti mieleeni järkevän
ihmisen kärsimykset ollessaan suljettuna houruinhuoneeseen,
raivoavain hullujen ympäröimänä. Naiset ne osasivat koketeerata
meritaudillakin: vetelän ja avuttoman näköisinä makailivat mielestään
"plastillisissa" asennoissa, hiukset hajallaan ja paljastellen niitäkin
paikkojaan, joita toki muulloin pitivät peitettyinä.
Mutta annas kun pääsi irlantilaislauma taas jaloilleen, niin kyllä sai
ruoka kyytinsä. Juutalaiset koettivat pitää puoliaan varastelemalla
suoraan laivan ruokavarastosta. Siihen keinoon täytyi meidänkin
lopulta turvautua. Kun emme viikkokausiin saaneet suolakalaa, alkoi
suolainen silli niin voimakkaasti kummitella mielessä, että kiusaus
voitti minut, varsinkin kun Liena, jonka luonto ei koko aikana voinut
suvaita siirtolaisruokia, useasti valitti ikävöitsevänsä samaa taivaallista
herkkua. Minä tiesin, missä laivaväellä oli avattu sillitynnyri, ja yhtenä
pimeänä yönä hiivin sinne, kavalalla välinpitämättömyydellä lähestyin

tynnyriä, pistin äkkiä käteni sinne ja syvältä suolavedestä pyydystin
rasvaisen sillin. Vilkasin ympärilleni -- ei mitään vaaraa -- kaappasin
toisen vielä yksin tein. Oi, miltä ne maistuivat silloin! Oli meillä juhla
sinä yönä, Lienalla ja minulla! En olisi ikänä uskonut, että halveksittu
silliraukka eräissä tapauksissa voi maistua niin hyvältä. Raamattu
sanoo, että "varastettu leipä on makia", mutta kyllä se on poikaa
varastettu sillikin.
Pitemmälle en itse jatkanut varkausuraani, vaan ilmaisin löydön
ovelalle juutalaispojalle, joka kiitollisuudesta sittemmin aina antoi
minulle osan saaliistansa. Liena puolestaan aikaa myöten oppi
kerjäämään. Laivan leipureilta hän silmäyksillään vietteli höyryäviä
leivoksia, toipa kerran kyökistä kokonaisen lintupaistinkin. Jos tätä
matkaa olisi kestänyt kauemmin, niin kelpo kansalaisia Amerikka
meistä olisi saanut. Ja sittenkin olimme me viattomimpia koko joukossa.
Toiset varastivat ja kerjäsivät monta vertaa enemmän ja julkeammin.
Eikä se synniltä tuntunut, kun näki laivan ruokavaroja säästämättä
heiteltävän mereen -- ämpärittäin kaadettavan parasta ruokaa, joka
luokkamatkustajilta oli jäänyt tähteeksi. Tällainen lienee sääntönä
Atlanninlaivoissa, koska suuri parvi kalalokkeja oli tiennyt lyöttäytyä
mukaamme, seuraten meitä yli aavan valtameren aina Amerikan
puolelle. Heillä oli hyvät päivät. Mutta siirtolaisia kiusattiin nälällä
siihen määrään, että pakosta jouduimme sangen arveluttaviin
keinotteluihin henkipitimiksemme.
Irlantilaiset, kun näkivät olevansa suurena enemmistönä, alkoivat
meritaudista virottuaan hieroa tappelua toisten kansallisuuksien kanssa.
Varsinkin juutalaisia he koettivat ärsyttää, syljeskellen kuin poikarakit
näitten vaatteille ja kasvoille. Juutalaiset silloin ottivat esille
hebrealais-englantilaisen kielitulkkinsa ja huutelivat siitä sopivia
herjaussanoja