Iloisia juttuja IV | Page 4

ihmisarvoineen kaikkineen oli nyt ollutta ja
mennyttä.
Vihdoin tulimme likomärkinä kurjannäköiseen siirtolaismajaan, mutta
meitä ei viety sisälle huoneihin, vaan pihalle katoksen alle, koska
meidän vielä samana iltana piti päästä junalla jatkamaan matkaa. Täällä
tarjottiin kahvia, oikeata siirtolaiskahvia, joka täst'edes oli
kauhunamme koko matkan aina perille saakka. Suomessa ei löydy
mitään, mitä voisin sen makuun verrata. Mahdollisesti saisi sitä
syntymään, jos keittäisi sekasin tervaa, siirappia ja piimänsintua --
kolmia kutakin -- sillä niille kaikille se maistui. Liena joi sitä
ainoastaan tämän kerran ja uskoi sillä. Minä maistelin joskus
myöhemminkin, siinä hurskaassa toivossa että se ehkä matkan varrella
muuttaisi makuansa mutta sitä se ei ihmeeksikään tehnyt. Jos kahvia
tahtoo Amerikkaan mennessään juoda, on paras ottaa mukaansa omat
kahvit ja kahvineuvot. Ikävä tulee muuten.
Kovalla huudolla ja melulla vietiin kullekin linjalle lähtijät eri juniin.
Meitä oli ainoastaan 5 Anchor-linjalle kuuluvaa: Liena ja Kaapro, kaksi
maalaria ja yksi kirvesmies, kaikki Helsingistä. Muutaman vaunun
sivusta avattiin ovi eri osastoon, johon hyvin mahduimme. Vaunut ovat
täällä pian puolta kapeammat kuin Suomessa, jaetut osastoihin, joissa
on ainoastaan kaksi vastakkain olevaa penkkiä. Sivuilla olevat ovet,
jotka samalla tekevät akkunan virkaa, avataan ja suljetaan ulkoa, joten
matkalla ollaan täydellisessä vankeudessa. Kun vaunuissa ei ole
juomavettä eikä mitään mukavuuslaitoksia, kävi olo pitemmän päälle
varsin tukalaksi. Siihen aikaan kuin tuommoinen vaununmalli on
keksitty, lienevät ihmiset olleet umpinaisia. Asemillakaan ei näkynyt
missään vettä eikä muuta.
Liikkeelle lähdettyä juna sillä kertaa pyyhkäsi sellaista vauhtia, että
päätä huimasi. Pian tällä menolla matka katkiaa. Suuret kaupungit,
sellaiset kuin York, Edinburgh, y.m. vilahtivat ohi kuin näyssä vaan.
Joillakin asemilla konduktööri reippaasti riuhtasi oven auki, lausui pari
kolme sanaa, joista viimeinen aina oli "pliis!" (please = tehkää hyvin!)
Silloin näytimme hänelle piletit. Mies leikkasi loven ja katosi, lukiten

oven jälkeensä. Mutta muutamalla asemalla konduktööri ei niin vähällä
lähtenytkään, vaan piti ovea auki, huitoi käsillään ja huuteli "aut, aut!"
Kyllähän me helsinkiläiset sentään senverran tajusimme, että ulos se
meitä käskee, mutta luulimme hänen erehtyneen ja huusimme vastaan
"Glasgow, Glasgow." Sillä sen tiesimme varmaan, ettei vielä oltu
Glasgowissa. Siitä huolimatta konduktööri vaan piti päänsä, ja meidän
täytyi poistua. Asemalla osotettiin meille ylöspäin nousevia portaita.
Läksimme taivaltamaan. Porrasten yläpäässä alkoi pitkä katettu käytävä,
jonka loputtua laskeusimme toisia portaita alas. Silloin olimme taas
asemasillalla. Jo pääsi meiltä nauru. Olimme kulkeneet ainoastaan
rautatien toiselle puolelle, mutta ylhäältä, ei maata myöten. Kohta
saimmekin nähdä, että täällä olisi vaarallista lähteä kiskoille
kompuroimaan, niinkuin Suomen asemilla. Junia pyyhki ohi
tulimmaista vauhtia, tullen pimeästä ja kadoten pimeään kuin
noidannuolet. Ei niille soitettu eikä laulettu, ei ne huutaneet, ei
viheltäneet. Amerikan puolella samaten lähtevät ihan äänettömästä
päästä. Itse saat pitää varasi, jos mukaan haluat.
Hetkisen odoteltua saapui juna, johon meidät ohjattiin. Ja niin sitä taas
mentiin kuin viimeistä päivää. Aamun valetessa huomasimme tultavan
Glasgowiin. Asemalla oli agentti vastassa. Hän vei meidät ja
tavaramme siirtolaishotelliin, jossa oli joukko Amerikkaan meneviä jo
ennen meitä, kolme suomalaista, ruotsalaisia, norjalaisia, Venäjän
juutalaisia, saksalaisia, rumaanialaisia, joku ranskalainen, puolalainen
j.n.e. Suomalaiset olivat lähteneet "Polariksessa" viikkoa aikasemmin
kuin me, mutta rajun myrskyn tähden oli "Polaris" myöhästynyt ja he
saaneet viikon päivät odottaa Glasgowissa. Nyt sanottiin päästävän
Atlannin laivaan jo puolenpäivän aikoina.
Glasgowia vähä katselimme. Sumuinen, savuinen ja kurainen se oli
niinkuin koko Englanti. Rakennukset lienevät alkuansa olleet kauniita
ja puhtaita, mutta kivihiilen savu ne kaikki likaa ja mustaa, niin että
kovin näyttävät murheellisilta.
Vaikka ilma oli kylmän kostea ja kadut vetelän kuran vallassa, ei täällä
näkynyt käytettävän palttoota eikä kalosseja. Mutta hyvin ne olisi
tarvittu. Tupakan kalleuden takia ei Englannissa ainakaan nykyisin

polteta paperossia eikä sikareja, vaan herrasmiehetkin kävelevät pitkin
katuja piippunysä hampaissa.
Pitkiä, erinomaisen pulskia miehiä näkee Englannissa paljo. Poliisitkin
olivat kuin Olympon jumaloita -- ne harvat, mitä oli; viittä enempää en
tullut näkemään koko Englannin matkalla. Amerikan
englantilaisperäiset miehet ovat myös enimmiten vartevaa, kaunista
väkeä, mutta heidän naisensa eivät vähääkään ole minun makuuni. En
vielä ole nähnyt yhtään, mihin kannattaisi vaihtaa Lienaani. Pieniä
laihoja tallukoita ovat useimmat. Pitemmät taas hartevia,
soukkalanteisia, puikkosääriä, kuivia kuin kapahau'it. Mutta
englantilaiseen silmään ne voivat näyttää hyvinkin viehättäviltä.
Luultavasti he puolestaan eivät näe minun Lienani miellyttäväisyyksiä.
Ja parasta se onkin. Eletään vaan molemmat omillamme.
Atlannilla.
Halki Englannin olimme kulkeneet -- Englantia näkemättä. Sillä
oikeastaan me emme olleet kulkeneet, vaan meitä oli kuletettu kuin
tavaramyttyjä vinhaa vauhtia läpi koko yön. Pilkko pimeässä olimme
nähneet ainoastaan silloin tällöin tulia tuikuttavan. Niistä emme voineet
tehdä muuta kuin yhden johtopäätöksen, sen nimittäin, että
katuvalaistus Englannissa on vuosikymmeniä jälellä Suomesta.
Öljylamppua tai korkeintaan kaasua he polttaa tuhrustavat, niinkuin
meidänkin esi-isämme aikoinaan kuuluvat tehneen. Mutta sähkön
käyttäminen valaistukseen näytti heille olevan kokonaan tuntematon.
Englantia näimme vasta Englannista lähdettyämme. Kulkiessamme
Atlanninlaivalla Glasgowista alas Clyde-virtaa ja samannimistä kapeaa
merenlahtea oli keskipäivä, ja sumu ihmeeksi sen verran ohennut, että
saattoi nähdä muutamia syliä eteensä. Kun Glasgowin laivatelakat --
maailman suurimmat, olen kuullut sanottavan -- vihdoinkin loppuivat,
alkoi maaseutu. Viljeltyjä olivat ne rannikot, viljeltyä kaikki minkä
suinkin viljellä voi. Vihreät nurmikot kiipesivät kauas ylös vuorten
rinteille. Ja vuoria oli