Iloisia juttuja IV | Page 3

joka oltuaan puolitoista vuotta umpisuomalaisella paikkakunnalla, osasi
suomea pian puhtaammin kuin me, ja vei Pariisiin mukanaan
suomalaishempukan kainaloiseksi kanakseen (tosin ranskalaiseen
tapaan -- vihkimättä); oululainen konttoristineiti, ollut ennen
Amerikassa, puhui englanninkieltä ja entisten kokemustensa
opastamana kuletti kerallaan suurenmoisen varaston ruokatavaroita,
joita auliisti tarjosi toisillekin; leikkotukkainen neiti -- vähä harmaissa
jo --, joi olutta ja poltti tupakkaa kuin mies, mutta kuultuaan, että se
Amerikassa herättäisi epäedullista huomiota, päätti luopua noista
tavoista, koska ei tahtonut "tuottaa häpeää Suomen naisille"; kaksi
hauskaa tanskalaista laivuria, jotka olivat ylenmäärin ihastuneita
suomalaisiin kansanlauluihin; nuori maalaispariskunta jostakin
Satakunnan sydänmailta, ja sitte se metodistinainen, jolle Helsingin
rannassa oli virret veisattu. Siinäpä ne olivatkin toisen luokan
matkustajat kaikki.
Hangosta lähdettyä hiukan tuuli, josta oli seurauksena, ettei naisia
näkynyt aamiaispöydässä ainoatakaan. Satakunnan mies tuli uljaasti
pöytään, alotti kaalin syönnin ja otti ruokaryypyn, mutta sai sitte asiaa
kannelle -- emmekä nähneet häntä senjälkeen kahteen päivään,
enempää kuin hänen nuorta vaimoansakaan. Jakoivat kaiketi
tunnollisesti elämän myötä- ja vastoinkäymiset.
Mutta aukealla Itämerellä oli nähtävänä viehättävä värisointu:
valkoinen vaahto vaaleanvihreän aallon harjalla, taivas vaaleansininen,
pilvet vaaleanpunaiset...
Etukannella parveili siirtolaiskansa, miehet tarkastellen laivan taklausta
tai oukaillen taivaanmerkkejä, naiset suorien hivuksiaan. Toiset olivat
merisairaita. Eräskin äiti makasi kannella niin voimattomana, ettei
jaksanut jäsentä järkäyttää, kolme pientä lasta itkien ympärillä. Kun
vielä muistan, kuinka armottomasti vaimoja ja lapsia raastettiin ja
tuupittiin siirtolaismajoissa y.m. tungospaikoissa, varotan hartaimmasti
kenenkään kutsumasta Amerikkaan perhettään muuten kuin
sovittamalla niin, että he saavat luotettavan miehen turvakseen
matkalla.

Kööpenhamina oli Lienan mielestä pienempi, likaisempi ja monin
verroin ikävämpi kaupunki kuin Helsinki. Eikä minulla ollut sydäntä
väittää vastaan. Ikävä oli ilmakin, sateinen. Näköjään olivat
tanskalaiset pyöreän pehmeää väkeä, niin että tuskin saattoi uskoa tuon
kansan kerran maailmassa pitäneen vallassaan Englantia, Norjaa, suurta
osaa Ruotsia, Itämeren etelärannikkoa aina Rääveliä myöten, vieläpä
ryöstäneen Suomen Turkuakin. Mutta ehkä olivat silloiset tanskalaiset
luisevampia kuin nämä nykyaikaiset meijerimiehet. Tilaston mukaan
juopotellaan Tanskassa kovasti, ja sepä se lamauttaa tarmon kansasta,
samalla kuin pöhöttää ruumiin.
"Myrskyinen Pohjanmeri" oli meidän mennessämme rasvatyyni. Kaikki
olivat jo vironneet ja koettivat ruokapöydässä mahdollisuuden mukaan
ottaa velkansa takaisin. Syksy oli unhottanut muut pahat tapansa, paitsi
sadetta vihmoi alinomaa. Senkin vuoksi uni maistui mainiosti, ja sitte
makuun päälle hyvät ruuat.
Sumujen maa.
Enemmän kuin luvallisesti rohkea on sillä miehellä ollut mielikuvitus,
joka on teoksensa nimeksi keksinyt sanayhtymän "Iloinen Englanti."
Rikas voi Englanti olla, ylpeä vapaista laitoksistaan ja alusmaittensa
laajuudesta, valtias merellä ja mikä hyvänsä, mutta iloinen se ei saata
olla -- tämä ikuisten sumujen, alituisten sateiden ja ainaisen savun maa.
Helvettikin on hauskempi, sillä eihän siellä toki aina sada.
Jo kauas merelle ulottuvat Englantia verhoavat sumu- ja savupilvet.
Täytyi uskoa, mitä monasti olin kuullut, että Lontoossa on paljon
ihmisiä, jotka eivät ijässään ole kertaakaan nähneet aurinkoa.
Kuinkahan suuri nautinto sellaisillakin ihmisraukoilla on Jumalan
luonnosta ja elämästään! Jo ensi tutustuminen kivihiilen savuun saattoi
minut vihamieheksi koko kivihiilelle. Nyt pidän tuota ainetta
ihmiskunnan neljäntenä vitsauksena, yhtä pahana kuin kirkko, viina ja
kullan mahti.
Hulliin päästessä kului lähes kokonainen päivä odotellessa nousuvettä,
tullauksessa ja siirtolaisten lajittelussa. Eri linjoille menevät jaettiin eri
parviin, joista ei ollut lupa mihinkään poistua.

"Ei ne buurit sentään vielä ole kaikkia enkelsmanneja kerinneet ampua",
oli jonkun siirtolaisen ensimäinen havainto laiturille tullessa. Olihan
niitä siellä vielä koko joukko, pitkiä komeita miehiä. Mutta sodan
vaikutuksia tuntui kaikkialla. Hevosiakaan ei ollut enää jälellä muuta
kuin niin suunnattoman suuria, ettei niitä oltu saatu mahtumaan
mihinkään kuljetuslaivoihin. Niin isoja hevosia ei kukaan meistä ollut
ennen nähnyt. Jalatkin olivat paksut kuin kuusen juurakot ja kauhean
karvaiset. Mutta pantiinkin niille kuormaa, pienen laivan lasti
itsekullekin.
Toinen sodan vaikutus tuntui tullissa. Suomessa oli minulla sellainen
käsitys, että Englanti yhä vieläkin on vapaakaupan maa ja että tullaus
siellä sentähden on vain muoto-asia. Mutta buurisodan äärettömät
kustannukset kootaan väkijuoma-, tupakka- ja kivihiiliveroilla, jonka
vuoksi juoma- ja tupakkatavarat nykyisin ovat Englannissa hirveän
kalliit. Niinpä maksaisi vaivan kuljettaa niitä aineita muista maista, jos
ei olisi tulli esteenä. Salakuljetuksen varalta nuuskitaan matkustajainkin
tavarat. Mutta selvästi näkyy, että tämän vapaan maan viranomaiset
vastenmielisesti tekevät tehtävänsä, jota he sydämessään pitänevät
ala-arvoisena. Ei sinnepäinkään ole sitä innostusta kuin Terijoen tai
Valkeasaaren tullimiehillä. Useimmilta he ainoastaan kysäsivät, oliko
arkuissa sikareja tai muuta kallista tupakkaa. Jos siihen vastasi
kieltävästi, ei arkkuja vaadittu aukasemaan. Mutta joka ei osannut
vastata mitään, pian joutui avaamaan. Niinpä suinattiin tarkoin senkin
metodistinaisen käsilaukku -- hän kun oli umpisuomalainen -- ja
tullimiesten iloksi löytyi siitä sikarilaatikko, mutta tarkemmin
tutkittaessa havaittiin sen sisältävän hänen ompelutarpeitansa.
Sitte lähdettiin meitä pimeässä ja sateessa viemään pitkin Hullin
kuraisia katuja. Oli siinä kiertelemistä. Oppaamme aina käänteissä laski,
että lukumäärä oli täysi, ja väliin jätti meidät hetkeksi seisomaan
kadulle siksi aikaa kun itse pistäysi kapakassa ryypyllä. Minkäs hänen
teit? Mihinkään et osannut omin päin ja haukkumaan et kyennyt
tuntemattomalla kielellä. Toisinaan liittyi saattojoukoksemme
likanaamaisia katupoikia, pitäen vihoviimeistä lystiä. Ja syytä heillä oli,
sillä hassunnäköistä matkuetta me tosiaan olimmekin. Liena jo alkoi
tuskaantua. Mutta hän rauhottui, kun selitin aseman luonnolliseksi. Nyt

emme enää olleet ihmisten kirjoissa, vaan siirtolaisten. Toinen luokka
mukavuuksineen,