Iloisia juttuja IV | Page 2

polstarit ja tyynyt, jotka Hulliin
tullessa heitettiin mereen, luultavasti jonkun tarkastuksen pelossa.

Ainoastaan muutamilla vuoteilla oli peiteriekaleita -- niin täynnä
syöpäläisiä, että melkein itsestään liikkuivat. Ruoka valmistettiin
kehnoista aineista, sopat, puurot ja kuorimattomat perunat, sekasin
samoihin astioihin, joista niitä tappelulla sai ammentaa kuppeihinsa.
Meritaudin vallitessa ruokavarasto aina sai tuntuvia lisiä oksennuksesta,
ja kaikki vaan pantiin menemään täydestä. Syötyä kupit ja muut
syömäkalut pesemättä koottiin suureen säkkiin, josta ne samanlaisina
kaadettiin likaiselle, oksennusta kuohuvalle kannelle, kun taas tuli
uuden aterian aika. Näin ollen yhtiö menettelee varsin käytännöllisesti
myydessään matkalippuja yksinomaan ruuan yhteydessä, sillä harvalla
riittää sisua syödä tällaisissa oloissa montakaan kertaa, joten laivan
ruokavarat säilyvät melkein semmoisinaan kuukausmääriä.
Kaiken järjestyksen puute edistää epäsiveellistä elämää matkustajain
kesken. Laivaväki on siinä hyvänä esimerkkinä. Naisten sivu
merimiehet tuskin kertaakaan pääsevät koskematta heihin ja
hyväilemättä. Muita kohtaan heidän käytöksensä on raakaa ja röyhkeää,
niin että töintuskin vältetään käsirysyä. Aito suomalainen hävyttömyys
esiintyy päällikkökunnankin kohtelussa. Siivo puhuttelu kuuluu
harvinaisuuksiin. Suurella huolella on laivojen miehistöksi valittu
umpiruotsalaisia, jotta osaisivat mahdollisimman suurimmalla
ylenkatseella kohdella suomalaista siirtolaista.
Jos Suomen Höyrylaiva-Osakeyhtiön tarkoituksena on ollut järjestää
olot tällaisiksi sentähden, että jokaiselle lähtijälle tulisivat mukaan mitä
karvaimmat muistot synnyinmaasta ja sen kautta koti-ikävä karkottuisi,
on yhtiö täydellisesti onnistunut saavuttamaan tarkoituksensa.
Mutta se ei liene ollut tarkoituksena. Sillä -- nyt vasta seuraa
hävyttömyyden huippu -- perille päästessä vaadittiin siirtolaisia
allekirjoittamaan todistus, jonka mukaan heitä oli kuljetettu puhtaissa,
tilavissa hyteissä, makuutettu hyvillä vuoteilla, olivat saanee kyllältään
maukasta ja ravitsevaa ruokaa, nauttineet hyvää kohtelua j.n.e. Tuota
todistusta arvatenkin vast'edes käytetään uusien uhrien
houkuttelemiseksi. Jotkut ruotsalaiset pöllöpäät siihen tällä kertaa
panivat nimensä, mutta suomalaisia ei millään saatu tahallista törkeää
valhetta todistamaan. Aikoivat sensijaan Amerikkaan päästyään kyhätä

vastalauseen sitä vastaan. Siihen minäkin sydämestäni yhdyn.
Näin menettelee se yhtiö, jonka suomalais-amerikkalainen sanomalehti
"Siirtolainen" kertoo "osottaneen todella haluavansa harrastaa
siirtolaisten parasta", se kun on lähettänyt erään kapteenin tutkimaan
siirtolaisten kuljetusta -- yhtiön omissa laivoissa! Jos yhtiö todella
taikka leikillä jotakin parannusta aikoisi, voisivat sen rasvamahat
johtajat itse nähdä, kuulla, haistaa ja maistaa aivan tarpeekseen jo
Helsingin tai Hangon satamissa, ilman sen pitempiä tutkimusmatkoja.
Mutta sellaisista aineksista kuin tuokin yhtiö on koottu, ei voi mitään
parempaa toivoa.
Toisessa luokassa.
Luomistarun mukaan on ihminen -- alussa sama kuin "mies" -- luotu
maan tomusta, ja nainen luotu miehen kylkiluusta. Mutta minun
Lienani on tässä kohden poikkeus muista naisista. Häntä ei ole luotu
miehen kylkiluusta, ei ainakaan minun, sillä ne ovat kaikki tallella. Ei
häntä voi sanoa edes kalanluista kyhätyksi, vaikka hän nuorempana on
pitänyt korsettia. Ne hän on hyljännyt jo aikaa, joten hän nykyään on
miellyttävän pehmeä kosketella.
Lienani on kuin onkin maan tomusta luotu. Mutta ei ylimalkaan maan
tomusta, vaan erityisesti ja yksinomaan Suomenmaan tomusta. Kun hän
tuli mukaan, tuntui kuin olisi kappale Suomenmaata lähtenyt kanssani
harhailemaan tuntematonta tulevaisuutta kohden.
Hän se itkusilmin minulle huomautti, että nyt sitä ollaan aikeissa jättää
isänmaa. Minä en olisi koko juttua muistanut, kun Helsingin rannassa
heittäysin pitkälleni samettisohvalle "Arcturuksen" perähytissä. Olin
siellä kuin kotonani, enkä aikonut vaivata päätäni tai sydäntäni millään
haikeilla ajatuksilla. Passit ja muut paperini olivat reilassa,
matka-arkkuni lastiruumassa, aatokseni Amerikassa, ja itse tässä
hyllyvällä vuoteella. Synkkä syys-yö peitti Suomen muistorikkaan
pääkaupungin. Rauhassa ne nyt siellä vetelivät unia isänmaan pylväät,
kapitalistit, santarmit, kasakat ja kaikki. Olisi nyt vaan laiva irrottanut
köytensä, en olisi mitään tiennyt erohetken katkeruudesta.

Mutta laiva ei pitänyt kiirettä, eikä tässä loikoessani unikaan tullut
silmiini. Kuulin huudettavan Kaaproa oven takana. Vaadittiin tulemaan
kannelle. Jollain tavalla oli Työväenyhdistyksellä saatu tietää
lähdöstäni, ja sieltä oli joukko parhaita taistelutovereita rientänyt
rantaan. Toisessa ryhmässä seisoi metodisteja, saattamassa jotakuta
uskovaistaan. Ne virittivät virren, josta oli seurauksena, että meidänkin
väki loihe laulamaan. "Käy eespäin väki voimakas!" kajahti ensiksi ja
"Proletaarilaulu" lopuksi, silloin kun laiva jo käänsi keulaansa ulapalle
päin.
Tällaiset juhlallisuudet niihin kuuluvine kättelyineen, kukkavihkoineen
ja huiskutuksineen muuttivat lähtötunnelman kokonaan toiseksi kuin
olin aikonut. Yksi mies Suomesta sinne tai tänne ei merkitse mitään,
niin olin ajatellut, -- korkeintaan joku kirous jälkeen ja vahingon-ilon
irvistys. Mutta nyt tuli onnentoivotuksiakin.
Hangossa näin siirtolaisia tuotavan kuin kanaparvea. Agentti kulki
edellä, kädet levällään, huutaen ja huitoen kuin rajamies, ja vaatien
kävelemään milloin hiljempaa, milloin kovempaa, ilman pienintäkään
aihetta, vain huvikseen, rillatakseen "pitkätukkien" kanssa. Näkyi
olevan aika velikulta miehekseen.
Hangossa se vasta tuli lopullinen ero synnyinmaasta. Saattoväkeä oli
sielläkin paljon rannassa, mutta minua ei kukaan tuntenut. Siellä
liehuttivat nenäliinojaan illan pimeässä. Laivan siivoojanaiset käyttivät
tilaisuutta pöytäliinojen puhdistamiseen, huiskuttaen niitä laivan
partaalla, ja siihen vastattiin rannalta yhä kiihtyvällä innolla, kunnes
pimeys peitti kaikki. Näkyi enää vain muutamia tulia pimeästä yöstä, ja
hetkisen kuluttua oli "Hankoniemen silmän" ystävällinen vilkutus
ainoana hyvästijättönä kotimaasta. Viimeinen yö Suomen merirajan
sisäpuolella -- kukapa niitä ristiriitaisia ajatuksia jaksaa kertoa; tulkita
niitä keskenään taistelevia tunteita, ja ketäpä ne huvittanevat? Jääkööt
sinne, minne jäivät -- joshan eivät joskus jälessäni rientäne ja vaatine
takasin palaamaan.
Mukava makuusija ja hyvät ruuat laivassa lepyttivät hetkeksi Lienani
isänmaan-kaipuun. Matkatoverit olivat myös hauskaa väkeä.
Ensinnäkin joukko suomea puhuvia nuoria konttoristeja, jotka aikoivat

mennä Kööpenhaminan kautta Hampuriin; aina hymyilevä pariisilainen,