Iloisia juttuja III | Page 6

kun jo piti kääntyä pois. Palatessani

näin eräässä niemen puoleisessa talossa pidettävän jotain kokousta.
Väkeä oli paljo. Läksin joutessani katsomaan, mutta huoneeseen ei
ollut yrittämistäkään. Kaikki paikat olivat ihan täydet, etehistä ja
ulkoportaita myöten. Useita näkyi kääntyvän takasin ovelta,
semmoisiakin, jotka olivat tulleet jo ennen minua. Tuossapa täytyi
kääntyä meidän talonrouvankin. Hän ei ollut ollenkaan sovinnollisen
eikä kristillisesti kärsivällisen näköinen, niinkuin olisi voinut odottaa
hänen uskonnolliseen maineeseensa nähden. Murahti vaan
hammastensa raosta katkerat sanat: "Lie tuota kumminkin taivaan
valtakunnassa tilaa!"
"Mikä kokous täällä on?" kysyin häneltä.
"Piispa pitää selitystä."
"Saapiko sinne mennä?"
"Saa kyllä, jos sopii. Vaan ette Te sinne sovi, enemmän kuin minäkään.
-- Mutta joutaisitteko, Jääskeläinen, huomenna meitä soutamaan
Vaajasaloon? Minä lähden sinne Stenströmin vanhan rouvan kanssa, ja
Koivusaaren ryökkinät tulevat mukaan, ja ehkä Ahlgrenin vanha rouva.
Joudatteko, kuulkaapas?"
"Joudanhan minä muuten, mutta ei nyt ole enää mikään venekulun aika.
Saattaa yöllä jo jäätää selän umpeen."
"Ei suinkaan se vielä ensi yönä mene. Näin tärkeässä asiassa ei auta
katsoa, jos saa kärsiä vähä vaivaakin. Siitä saa kuitenkin satakertaisen
palkinnon. Lähdettehän Te?"
"No, miltä aamulla näyttää."
"Kiitoksia, kiitoksia!"
Sen varmemmaksi minä en luvannut, mutta rouva pakotti minun heti
viemään sanaa Stenströmin ja Ahlgrenin vanhoille rouville sekä
Koivusaaren vielä vanhemmille neidoille, joita oli kolme kappaletta.
Heidän piti kokoontua meidän talonrouvan luokse huomenaamuna

kello 10.
Tuli huomisaamu. Selkä ei ollut mennyt jäähän, vaikka oli kylmä.
Tuuli tavattoman tuimasti, niin että soutamaan lähtö minusta oli ihan
hullutusta. Mutta nuo määrälleen kokoontuneet kolme rouvaa ja yhtä
monta neitoa eivät ottaneet kuullakseen mitään estelyitä. Ja vähä alkoi
tuntua minunkin povessani siltä, että tämä matka saattaa olla hyväksi.
Kun ottaa nähdäkseen noin paljo vaivaa jumalansanan tähden, niin
ehkä sen kerran vielä ilolla löytää edestään. Eikä minun, vanhan
syntisen, elämässäni tähän asti suinkaan ollut liian paljo tällaisia
valokohtia.
Myönnyin siis, ja lähdettiin rantaan. Vene oli jäätynyt teloilleen, että
tuskin sain sitä irti. Työnsin sen jään reunalta veteen.
Peränpitäjäksi rupesi Stenströmin vanha rouva, joka yleensä oli
tunnettu miehekkäästä luonteestaan. Hän ajoi tavallisesti itse hevosta,
ja kuului tappaneen lampaitakin nuorempana ollessaan. Nyt hänet
täytyi kumminkin sitoa nuoranpätkällä perälautaan kiini, sillä hän
pelkäsi voivansa nukahtaa; oli kuullut, että semmoisessa tapauksessa
joskus oli perämies pudonnut venheestä.
Näin varustettuina lähdettiin liikkeelle. Matka sujui hyvästi, sillä meillä
oli myötätuuli. Veneessä tietysti puhuttiin yksinomaan uskonnollisista
asioista. Niihin olivat matkatoverini hyvin perehtyneet. Sentähden en
oikein voinut käsittää, miksi he vaativat kuullakseen yhä lisää tältä
alalta. Eihän useimmilla ollut puoltakaan sitä tietoa, mikä heillä oli. He
olivat hyvissä perheissä syntyneitä ja erinomaisen huolellisen
kasvatuksen saaneita. Eikä kukaan heistä ollut tehnyt mitään
mainittavaa syntiä, sillä siihen heillä ei ole ollut tilaisuutta, jos joskus
olisi haluttanutkin.
Kuta kauemmaksi tultiin, sitä raskaammaksi kävi soutaminen. Vesi
jäätyi airoihin, jotka siitä syystä yhä paksunivat. Maantieteen
oppikirjoissa tosin sanottiin, että yksi Suomen piispoista asuu
Kuopiossa. Mutta siihen aikaan se asui Vaajasalo nimisessä Kallaveden
saaressa, joka juuri näkyi Kuopioon. Nyt soutaissani minä vasta oikein
tunsin, kuinka suuri virhe niissä oppikirjoissa oli.

"Että niitä voipi olla semmoisia, jotka eivät usko!" siitä tärkeästä
asiasta keskusteltiin koko loppumatka, ja päätettiin se ongelma esittää
piispan, ratkaistavaksi. "Hän sen kuitenkin osaa selittää paremmin kuin
kukaan muu."
Vihdoin tultiin Vaajasalon rannalle jään reunaan. Sain siinä murtaa
jäätä ja tehdä jos jotakin, ennenkuin sain matkatoverini maihin. Kun
vielä päästin peränpitäjän siteestään, oltiin valmiina lähtemään
maamatkalle. Piispa näet ei asunut rannalla, vaan keskellä saarta
tornissa, joka ulottui puiden latvojen yläpuolelle.
Tornin juurella oli piispa vastaanottamassa vieraitaan. Ja silloin minä
hänet näin. Toiset menivät sisälle piispan puheille, minä vetelin
renkituvassa unia, kootakseni voimia paluumatkan ponnistuksiin.
* * * * *
Ilta alkoi jo hämärtää, kun rupesimme lähtöpuuhiin. Piispa saattoi
meidät rannalle ja omin käsin auttoi venettä irti. Toivotti vielä onnea
matkalle.
Pakkanen oli vähän kiihtynyt entisestään, ja tuuli oli senverran
kääntynyt, ettei ollut ihan vastainen, vaan vastalaitainen. Se heilautteli
venettä jotakuinkin, ja joka heilauksessa kuului huuto; milloin se pääsi
kaikilta soudettaviltani yht'aikaa, milloin taas vaan parilta hengeltä
kerrallaan. Peränpitäjäkin oli hädissään, vaikka olin hänet nuorittanut
niinkuin mennessäkin.
Minua alkoi vähä kyllästyttää tuo alituinen kirkuminen. Nythän heidän
piti olla valmiimmat kuolemaan kuin koskaan muulloin, kun juuri
olivat tulossa jumalansanan luota. Jos he todella luottivat jumalan
varjelukseen, niin mitä hätäilemistä tässä sitte oli? Enhän minäkään,
paatunut syntinen, joutanut hätäilemään. Päinvastoin olisin hyvin
halusta lähtenyt maailmasta näin valitussa seurassa, sillä tuskin
semmoista tilaisuutta taas piakkoin sattuukaan minun kohdalleni.
Kun alettiin päästä Itkonniemeen, josta olisi ollut vielä pari kilometriä
soudettavana kaupunkiin, oli jo niin pimeä, että tuskin näki mitään

eteensä. Tuuli yhä hurjemmin, ja aironlehdet olivat muodostuneet
pyöreiksi jääpölkyiksi. Kulku kävi huonosti. Sentähden ehdottelivat
matkatoverini, että lasketaan Itkonniemeen, ja he menevät siitä jalkasin
kaupunkiin. Mieleenhän se oli minulle, kun vaan peränpitäjä osaisi
laskea rannalle eikä "Akkaluodolle", joka on laaja kari lähellä
Itkonnientä. Koetin häntä opastaa minkä pimeässä osasin.
Mutta yht'äkkiä karahtaa vene kiville. Ja siihen se jäi. En saanut
irtautumaan, en mitenkään. Huudettiin, vaan eihän se sellaisessa
tuulessa mihin kuulunut. Rantasella tosin oli kesähuviloita, mutta
tuskin siellä olikaan enää