Iloisia juttuja III | Page 5

sitä ajatteli, ja koetti vielä viime hetkestä imeä
niin paljo nautintoa kuin suinkin saada voi.
Hänellä oli komentoääni kimakka, vähä akkamaiselta soiva, vaan se
kesti kauan, ennenkuin laskeutui. Mutta vihdoin viimeinkin kuulosti
kurkku käyvän karheaksi, ja hän lausui kauan odotetun: "Voina!"
(Lepo!)
Siinä hikeä pyyhkiessä joku sanoi pian kuin huokasemalla:
"Hyvällepä tuo jo onkin."
"Onko mitä sanomista?" kysyy aliupseeri kivakasti.
"Ei muuta kuin että hyvää se voina jo tekee."
"Vai niin, vai jo te luulette olevanne täältä irti? Taidatte hyvinkin olla
miehiä mielestänne?"
"Kylläpä se niskakarvoja pöyhistää, kun tästä koiran virasta pääsee."
Koko tänä päivänä ei kuultu vastauksiin liitettävän "herra aliupseeria".
Mutta plutoonanpäällikkömme oli niin tuohuksissaan, ettei huomannut
tarttua siihen, mistä olisi päässyt kiini.
"Mirnaa! -- Pikom mars!" (Reilaan! -- Juoksuun mars!)
Ja taas alettiin laukata. Nyt se meidät ajoi kasarmin aitausta vasten ja
siinä hyppyytti yksillä sijoilla, ettei hänen tarvinnut itsensä juosta;
seisoi vain vieressä ja luki tahtia ihan läkähtyäkseen: "ras, vaa, rii,
tiree". Mutta jaksettiin sitä nyt mekin ja polettiin uhalla, kun oikein
pureuttiin. Muut plutoonat katselivat ihmeissään tätä leiskettä.
Täytyi lopulta taas antaa lepoa, kun ei enää tahtonut miehellä kieli
suussa kääntyä.
"Tulipa sitä nyt tehdyksi taivalta!" sanoo Ryhänen.

"Mitä taas on tuikuttamista?"
"Että hyvästi sitä juostiin."
"Mitenkä hyvästi?"
"Melkein tuolle aidalle piisattiin."
"Eikös -- tuota -- minulla ole valta juoksuttaa?"
"Ei sitä toki muuten olisi juostukaan."
"Häh?" kiljasee aliupseeri, nyrkki ojona. "Vastaatko puheesi, mies?
Sanoppas toisen kerran se sana!"
"No, ei sitä nyt muuten olisi juostu, jos Teillä ei olisi valta juoksuttaa."
"Vai haluttaa sinua vielä pääsinpäivänäsi putkaan! Vai ei minulla ole
valta juoksuttaa? Kysytäänpäs kapteenilta!"
"Kysykää vain", kuului vihainen murina koko plutoonasta. "On tässä
vierasmiehiä."
"Voipas pirkule, ettei ole ryssän laki!" lausui aliupseeri katkerasti ja
poistui vähä ulommaksi. Taisi sentään huomata itsekin joutuneensa jo
pois suunniltaan. Mutta kun meiltä ei häläkkä loppunut, hän pyörähti
yht'äkkiä takasin ja muisti, että:
"Rivissä ei saa äännellä!"
"Saapi levon aikana!"
"Kuka sen sanoi? Kuka se uskaltaa vastustaa esimiestään
virkatoimessa?"
Kuka lie ollut. Mahdoton siitä oli saada selkoa.
"Päästäänhän tästä lepoasennosta. Mirnaa! -- Turiskaapas nyt, jos on
luontoa!"

Semmoista sitä kesti, kunnes tuli määräaika lähteä pois harjoituksista.
Iltapäivä meni kruunu kapineita jättäessä. Kun sitte omissa
vaatteissamme järjestyttiin viimeiseen iltahuutoon, oltiin taas yhtä
kirjavia kuin tullessammekin: suutaria, räätäliä, renkiä, talon jälliä,
herran heikaletta. Siviiliukkoja kaikki. Ei jälkeäkään äskeisistä
sotamiehistä, muuta kuin kerityt korvalliset. Ruotukumppanukset oli
unohdettu. Kukin haki vaan vertaisiaan ja kotipuolelaisiaan. Siihen se
hupeni kolmen kesän yhteishenki.
Hellu tuolla hiipii navettaan niin alla päin. Ei nyt enää häneen moni
vilkase. Tänä iltana juo Ahonenkin viimeisen maitolitransa.
Palvelustodistuksia jakaissaan kapteeni piti näin kuuluvan
jäähyväispuheen:
"Te tairatte olla kotianne menossa?"
Ei hän ollut mikään puhesankari, vaan hänen miehekkäiltä kasvoiltaan
loisti niin iloinen ja tyytyväinen hymy, että se tarttui meihinkin.
Kapteenin mentyä lausui vääpeli puolestaan muutamia sanoja
erojaisiksi.
"Nyt teille on annettu se oppi, kuinka miähiä tapetaan" -- siitä hän lähti,
ja puhui sitte kuin poika tulevista sodista ja taisteluista, "joista
kumminkin jumala isänmaata varjelkoon". Mutta jos milloin tarvis
tulisi, niin toivoi hän, ettei saisi syytä hävetä olleensa tämän
komppanian ensimäinen vääpeli.
"Perhanasti", hän sanoi lopuksi, "perhanasti teitä täällä on trahvattukin,
siihen vähäseen aikaan nähren; tihiään annettu putkaa ja piikkipostia.
Mutta siitä teirän ei ränttää olla karmialla miälellä... Olen ma ittekin
monessa liämessä keitetty, enkä ole tän valkiammaksi tullu.
Vilu ja nälkä on kumppalinan' ollut Tonavan toisella pualella.
Vaan mitäs niistä nyt! -- Rajuimmallani olin, kun otin pestin kaartihin,

ja samana päivänä ne rahat ryypättiin. Neljä kamraatia oli mua
kantamassa kasarmiin sinellin päällä kuin paarilla -- enkä sittenkään
meinannu pysyä. Siitä sain viikon pimiää. Ja se mulla oli ensimäinen
palvelusviikko. Mutta sotamiäs tuli, ja helvetin hyvä."

PYHIINVAELLUS 19:LLÄ VUOSISADALLA.
Ennen Ruotsin vallan alkuaikana sanotaan Suomessa olleen pappeja
niin harvassa, että useimmat ihmiset näkivät niitä ainoastaan kerran
eläissään, nimittäin silloin kun menivät kastettaviksi. Sillä siihen aikaan
ei ihmisiä viety, kannettu kasteelle, vaan he menivät itse. Kesällä ei
päästy kulkemaan kymmenpenikulmaisten soiden takaa, ja talvella taas
olisivat lapset niin pitkällä matkalla paleltuneet. Vasta sitte kun itse
kykenivät hiihtämään parikymmentä penikulmaa yhteen menoon ja
siitä saivat lämpimänsä, vasta sitte he pääsivät hakemaan ristinmerkkiä
otsaansa ja partaisiin kasvoihinsa. Muuta etua ei tästä ollut kuin etteivät
suinkaan sen ajan miehet itkeneet kummien käsivarsilla ja sillä tavoin
häväisseet sukupuoltaan.
Nykyään on meidän maassamme piispoja melkein yhtä harvassa kuin
silloin oli pappeja. Mutta nykyinen aika on kuitenkin entistä paljoa
onnellisempi, siitä syystä että tavallinen ihminen tarvitsee piispaa
paljoa harvemmin kuin pappia. Monta ihmistä on elänyt ja kuollut,
näkemättäkään piispaa. Vieläpä elänyt niin, että kelpaa muille
esikuvaksi, ja kuollut kadehdittavan "kauniin" kuoleman. Eikä piispa
saata tuntea kuin pienen osan hiippakuntalaisistaan. Suurimman osan
sieluista hänen täytyy tehdä tili kirkonkirjain perusteella.
* * * * *
Minä en ole nähnyt muita piispoja kuin Kuopion piispan. Ja siitäkin on
jo vuosia.
Oli syksy myöhä, rannat jäässä. Väinölännientä lakasi jääkylmä tuuli,
ja vaikka oli sunnuntai-ilta, ei siellä ollut kävelijöitä muita kuin minä.
Kauan en siellä kestänyt minäkään,