Iloisia juttuja III | Page 7

ketään asukkaita näin myöhällä.
Kaikeksi onneksi oli luodolta lähtein melkein yhtä matalaa rantaan
saakka. Silloin minä tein elämäni ehkä jaloimman teon. Tarjousin
kantamaan heidät yksitellen veneestä rantaan. Ja kun ei ollut muuta
neuvoa, täytyi heidän suostua siihen. Vettä oli puolireiteen, jääkylmää
vettä. Kuuteen kertaan sain kahlata sen matkan edestakasin. Viimeistä
kuormaa asetellessani rannalle, sanoin helpotuksen huokauksella:
"Jos, hitto vie, minulta vaan ei tässä kestissä jää pois muutaman
vuotiset synnit --"
"Ai, ai, Jääskeläinen, ei saa puhua sillä lailla!" sanottiin minulle.
He olivat kaikki kuivina. Mutta minun täytyi märissä vaatteissani vielä
soutaa juppasta vene kaupungin rantaan. Nyt se kyllä lähti karilta, kun
ei ollut painoa sisässä.
Rantaan päästyäni vielä vilkasin piispan tornia kohden. Siellä ei
näkynyt muuta kuin tähden lailla tuikkava tuli itäisellä taivaalla, toisten
tähtien joukossa.
Kuinka muutamat jo täällä ajassa saavat asua tähtien joukossa! Ja
kuinka muutamat ovat hartaat kuulemaan jumalansanaa! Mutta toiset
taas, vaikka ovat paljoa syntisemmät, eivät viitsi ihan kirkon vierestä
mennä kirkkoon sitä kuulemaan. Ei edes poutapyhinä.

LIINAHARJA.
Viralliset kilpa-ajopäivälliset olivat aikoja sitten päättyneet, mutta
Seurahuoneen "juhlasali" oli vielä täynnä väkeä. Äskeinen juhlallinen
mieliala oli muuttunut suureksi innostukseksi. Tunteet lainehtivat
hevosmiesten povissa. Koko sali näytti lainehtivan tupakansavussa ja
nousuviinassa.
Käräjäkirjurien ja lääninkanslistien pöydässä olivat sentään hevosasiat
jo saaneet väistyä roskaisten oikeusjuttujen tieltä. Ainoastaan joku
nuorempi koetti vielä saada sanotuksi jotain "Jormalaisen
Liinaharjasta", vaan hänen ei onnistunut siihen kiinnittää huomiota.
Keskeyttämättä vanhemmat vain jatkoivat juttujaan.
Maalaisten pöydissä taas jokainen puhui omasta tai "setänsä" hevosesta,
eikä yksikään välittänyt toisen puheista. Itsekukin tahtoi kuulla omaa
säveltään yhteisessä törinässä. Välistä kuitenkin joku löi nyrkkiä
pöytään ja sai kuuluville: "Semmoinen p----leen tamma kuin sillä
Jorm----", mutta törinä nieli lopun.
Itse hevosystäväinkin pöydässä, jossa etevimpäin hevosten omistajat
sekä palkintotuomarit istuivat, oli jo muuan kaskuniekka kertomassa,
kuinka hän kerran oli peijannut saituri Liimataisen syöttämään
sahajauhoja hevoselleen.
Se oli valitellut viljan kalleutta hänelle. "Senpätähden minä olen jo pari
viikkoa syöttänyt sahajauhoja", oli hän sanonut. "Oikeinko totta?" --
"Ensi kerranko sinä sitä kuulet? Laita vain Koskelta hakemaan
muutamia kuormia. Mutta elä käske pyytää sahajauhoja, vaan priima
sirkkelijauhoja, niissä ei ole mustia." Ja se haetti kolme kuormaa ja
sekotti appeeseen. Mutta hevoset katsoivat niin h----tin pitkään...
"Hei, Jormalainen! Tulithan toki takasin. Se mies ei ole syöttänyt
sahajauhoja hevosillaan."
"Eikä ole itse syönyt."
Jormalainen oli paksu, lihava mies. Kasvot vaalahtavat, kylmät,

riippuvat.
"Hyvä tammarotu meidän on ensikädessä saaminen", alotti valtion
asiamies taas yhtä vakavasti kuin ennenkin. Samasta asiasta hän oli
puhunut koko illan, ja päivällisillä siitä pitänyt innokkaan puheen
Suomen tammoille. "Vahva ja hyvälahjainen kotimainen tammarotu, se
on pohja, jolle sitte voidaan rakentaa. Ja ensimäinen askel siihen
suuntaan on tamma-emansipatsiooni."
"Eläköön tamma-emansipatsiooni! Eläkööt Suomen tammat!"
Tamma-emansipatsiooni -- tuo uuden ajan virtaus oli saanut paljo yltyä
näistä kilpa-ajoista. Jormalaisen Liinaharja oli juossut palkintonsa 5
minutissa 49 sekunnissa, kun taas ensimäisen oripalkinnon ottaja oli
viipynyt 5 minuttia 49 ja yhden viidesosan sekuntia. Miksi siis oriista
annettiin 400 markan palkinto, mutta tamman täytyi tyytyä 200
markkaan? Mikä verinen vääryys!
Oli kiitollinen aine puhua tosissaan ja laskea leikkiä. Muutamia
orivallan puolustajiakin oli, mutta he olivat nyt pienenä vähemmistönä.
"Vankka kotimainen tammarotu" -- sitä oli niin pulska sanoa, äänen
ollessa karkeana, ja sentähden enemmistö oli sillä kannalla.
Jormalaiselle ehdotettiin kunnianimeksi: "suomalaisen tammarodun
isä".
Huomio kääntyi hetkeksi muutamaan sarkatakkiseen, lapikasjalkaiseen
maamieheen, joka jo oli ruvennut reuhaamaan. Hän istui yksin
olutpullonsa ääressä, rallatti torvisoiton mukaan ja löi tahtia sekä
jaloillaan lattiaan että juomalasilla pöytään. Hihkasikin väliin.
Ravintolan puolesta oli jo käyty kieltämässä, vaan siitä ei ollut apua.
Sitte koetettiin saada häntä sievästi pois, mutta se ei onnistunut, eikä
raaempaan väkivaltaan vielä näin alkuillasta haluttu ryhtyä. Mies vain
jatkoi ilonpitoaan.
Silloin kääntyi Jormalainen häntä kohti ja sanoi tiukasti:

"Pehkonen, mene nyt kortteeriisi!"
Mieheltä luonto heti laskeusi. Epävarmoilla askelilla hän meni ovelle ja
aukasi sen jo. Mutta kääntyi sentään vielä takasin, tuli Jormalaisen luo
ja alkoi, kieli kömpelönä, puhella:
"Isännän ei nyt pidä pahastua, jos minä vähä... Se on niinkuin meidän
perettä, se Liinaharja. Meiltähän se isäntä --"
"Mene nyt vaan!"
"Ei siitä minulla olisi tullut juoksijaa... Siihen pitää niin paljo lyödä,
eikä minulla olisi ollut sydäntä --" Ääni kävi itkunsekaiseksi.
Jormalaista alkoi kyllästyttää. Hän nousi, tarttui miehen kaulukseen ja
saattoi hänet ulos. Eikä tuo vastustellutkaan, vaan itsekseen väitti:
"Kyllä se on siinä lyönnin paljoudessa ... siinä se on..."
"Ole huoleti! Minun pidollani siitä on hevonen tullut eikä sinun", sanoi
Jormalainen, enemmän salissa olijoille kuin Pehkoselle. "Humalaan
juonut itsensä", jatkoi hän pöytään palattuaan, "vaikka siivo mieshän se
on muuten."
Kuului olevan Jormalaisen torppari. Siltä oli ostanut Liinaharjan
varsana, eikä olisi silloin luullut siitä tulevan hevosta minkäänlaista.
Ulos tultua kylmä talvinen viima koko joukon selvitti Pehkosen päätä.
Ensimäinen tunne hänellä oli ilkeä, rintaa jumottava katumus, että oli
ollenkaan mennyt tuonne herrojen käymäpaikkaan, kun kerran ei
osannut olla siivosti. Ei ollut juonut muuta kuin pullon olutta, mutta
tupakan katku, väen sorina ja ytimiä vihleksivä torvisoitto, ne olivat
huumanneet hänet ja saattaneet niin kiihkoihinsa. Tottumaton hän oli
kapakkamieheksi. Kerran ennen oli ollut,