Iloisia juttuja III | Page 4

arpi,
sotilaan paras kaunistus. Hän oli saanut siihen haavan. Oli kaatunut --
mutta oli jälleen noussut ylös, nostanut vielä hevosen ja rattaatkin
pystyyn. Se oli tapahtunut jo ennen hänen sotilaaksi menoaan.
Hän ei koskaan kiivastunut, paitsi jos oikein huonosti ammuttiin.

Silloin hän katsoi tarpeelliseksi kutsua ampumaradalle joitakuita niistä
hengistä, joiden nuolet päivällä lentävät ja pimeässäkin sattuvat
pilkkaan.
Jos kapteeni on aurinko, on vääpeliä verrattava kuuhun, joka saa
valonsa auringosta ja jakaa sitä ihmisten lapsille. Vääpelin kautta
kulkevat kaikki kapteenin käskyt miehistölle.
Mutta nähdessä meidän vääpeliä Tervasharjua olisi tuskin kenellekään
ihmiselle johtunut mieleen kalpea kuun haltijatar. Hän oli luiseva, pitkä,
hartiakas ja jumalattoman vahva mies, päässä tuikeat silmät ja niiden
välissä uljas kotkannenä. Melkein tuntui todelta, mitä hän joskus
harjoituskentällä meille sanoi pohjalaismurteellaan, että nim. "Olen
minä tommosia rääpyksiä syönykkin!"
Hänen kasvonsa olisivat voineet vivahtaa Kuuttaren kasvoihin
ainoastaan siinä tapauksessa, että kuuntervaaja olisi onnistunut
katalassa aikeessaan. Suoraan sanoen ei hän ollut paljoa valkoisempi
kuin se, jonka nimeä hän itse usein tarpeettomastikin sekotti
puheesensa. Vaikka ei aina tarpeettomasti, sillä hän oli ollut Turkin
sodassa, taistellut muhamettilaisia vastaan -- ja hänen kertomuksiansa
niistä otteluista monasti kyllä sieti tukevalla tavalla vahvistaa.
Yrjön ristin oli hän saanut, sen voi jokainen nähdä. Omien laskujensa
mukaan hän oli yksin painetilla tappanut enemmän kuin puolen
pataljoonaa turkkilaisia; ammutuista oli mahdoton kenenkään saada
selvää. Vaikea hänen enää oli palautua näihin rauhallisiin oloihin.
Sentähden hän sydämensä pohjasta odotti sotaa joka kevät. Hän oli
koko komppaniassa ainoa, joka sodasta puhui muulloin kuin
palvelustoimissa. Kapteeni ei puhunut paljo mitään; luutnantti kertoeli
hyönteisistä, tähtisikermistä y.m.s.; alempiarvoiset vertailivat kellojaan
tai henttujaan. Vääpelin kertoelmat olivat terveellisenä suolana tässä
rauhanmakuisessa sotilaselämässä, ja vaikka niiden tieteellinen
tarkkuus voitaisiinkin panna epäilyksen alaiseksi, oli niillä kuitenkin se
suuri ansio, että niitä kuullessa ei nukuttanut.
Muuten Tervasharju oli kaikin puolin rehti mies, ei tyhjän jurnottaja
eikä saivartelija. Miehistön vahvin tuki liian korkealle lentäviä

aliupseereja vastaan.
Komppanian piirissä oli vielä yksi hyvin tärkeä henkilö, jota ei
ollenkaan mainita "käsikirjassa Suomen reservimiehelle". Hän ei ollut
täällä asevelvollisuuden ja arvan perusteella, vaan oli tullut
tarjokkaana.
Eikä hän noudattanut sääntöjä kunnianteosta.
Hellu hän oli nimeltään, parinkymmenen vuotias ja viraltaan kapteenin
piika.
Vieläkin olen näkevinäni tuon pitkänhuiskean tytön vaaleine
palmikkoineen -- niin tarkoin se tuli katsottua. Kaikkein silmät
vartioitsivat häntä, kun hän milloin liikkui ulkosalla, Korpelaisesta aina
Ahoseen saakka, ja vielä sitäkin ylemmäksi. Ne olivat juhlahetkiä, kun
hän joskus aitaan nojaten katseli harjoituksia kentällä. Joka mies teki
silloin parastaan: komentajat huusivat haletakseen, ja komennettavilta
oikesi selkä kuin jos olisivat äkkiä seipään nielleet. Ei parooninkaan
tarkastus tehnyt suurempaa vaikutusta. Mutta koko tässä
yhteiskunnassa ei ollutkaan muuta ihailtavaa naista kuin Hellu.
Keittäjätär tosin oli -- vanha vaimo -- ja pidettiin hänenkin kanssaan
hyvää väliä, että olisi saatu vatiimme niin monta lihapalasta kuin
mahdollista.
Mutta Hellun seikka oli ihan toista. Ahonen esimerkiksi tuli jo ensi
päivänä heikkorintaiseksi, hankki kapteenilta maitotingan ja joi litran
lämmintä maitoa aamuin illoin. Joi Hellun kädestä. Lypsyajat hän aina
noudatti täsmälleen, vaikka ei muuta mitään.
En koskaan kuullut hänen sovittavan Hellua tähtijärjestelmäänsä. Mutta
jos minä saisin koettaa, panisin hänet mielukkaimmin pyrstötähdeksi.
Nehän kuuluvat kulkevan suuria soikeita ratoja, joiden toisessa päässä
on aurinko. Niin oli Hellunkin radalla pienemmässä päässä kapteeni,
jota hän palveli, se meidän aurinkomme. Mutta sitte kulki rata kautta
alipäällikkökunnan ja miehistön ties kuinka kauaksi.
Luonnollisena syynä pyrstötähtien ratojen soikeuteen sanotaan olevan

se, että toiset taivaankappaleet vetävät niitä pois auringosta mikä
mihinkin päin. Niinpä jo alkukesästä lähetettiin varusmestari takasin
pataljoonaan, kun kapteeni oli löytänyt varushuoneesta -- huivin.
Mutta kyllä oli Hellussakin vetovoimaa. Monta kertaa täytyi
ajattomalla ajalla vaihtaa yövahtia ja viedä entinen arestiin, kun eivät
pysyneet kasarmin portilla, vaan turhanpäiten vahtasivat kapteenin
keittiön ovea. Kerran oli vetovoima ottanut niin ankarasti, että vääpeli
-- "itte Tervasharju" -- oli lähtenyt ulos saappaistaan, joita maa veti
puoleensa. Onneksi vääpelille, ettei kapteeni niitä tavannut keittiön
portailta. Olisi voinut tulla auringonpimennys.
Pyrstötähtien lopullinen kohtalo on surullinen, sanoi luutnantti
luennoissaan. Aurinko voittaa aikojen kuluessa toisten
taivaankappaleitten vetovoiman ja sulkee hehkuvaan syliinsä
avaruuden vallattomat tyttäret, pyrstötähdet. Niin kuuluu lopuksi
Hellunkin käyneen: hänestä on tullut "kapteenska".
LÄHTÖPÄIVÄNÄ.
Oli meidän viimeisen kesän viimeisen päivän viimeinen harjoitus.
Muut näkyivät antavan mennä miten tahansa, mutta meidän plutoonan
päällikkö teki tarkkaa, tarkempaa kuin koskaan ennen. Ei hän hyvin
lähenneltävä mies ollut muulloinkaan, mutta tänään hän oli tavattoman
pahalla päällä: marssitti ja juoksutti ja juoksutti ja marssitti, kun muissa
plutoonissa lepäiltiin; kävi moneen kertaan läpi kaikki kivääritemput,
ampuma-asennot, pistintaistelut, kaikki. Ja taas juoksutti, että hiekka
pölisi.
Hän oli mies, joka tunsi suonissaan valtiaan verta, jotain Hannibalin,
Napoleonin tai Skobeleffin tapaista. Niin hän oli lyhyt ja laiha kuin
Napoleon, mutta ryhti kahta kauheampi. Ikävä vain, että sydämetön
sallimus oli hänet paiskannut ainoastaan reservialiupseeriksi. Ei tehnyt
edes oikeata vakinaisen väen aliupseeria. Tuokin valkoisella maalattu
viitonen hänen olkalapussaan oli kiukusta kurttuinen. Miks'ei hän
saanut olla keltainen, niinkuin noilla vakinaisesta pataljoonasta
tulleilla?

Nyt taas oli lopussa hänen käskyvaltansa tältä kesältä. Huomenna jo oli
pantava siviilipuku ylle ja alennuttava muiden ihmisten kaltaiseksi.
Hammasta purren hän