Iloisia juttuja III | Page 3

hyväilemään Ahostakin,
mutta tämä pudotti häntä korvalle minkä jaksoi. Tyytyväisesti
hymyillen otti Korpelainen hänet uudestaan kiini, painoi sulavimman
suutelonsa ylioppilaan pehmoselle poskelle ja meni sitte menojaan.
Mistä oli Korpelaisella näin hyvä mieli?

Oli nähnyt lääkärin tulevan kasarmille ja toivoi nyt pääsevänsä täältä
pois.
Harjoituksiin mentyä ilmestyi lääkäri kentälle kapteenin kanssa.
Keskeytettiin marssit ja koko komppania kutsuttiin yhteen riviin. Sitte
lääkäri kertoi, kuinka eräs reservimies oli iltahämärässä tuonut hänelle
kaksikymmentä markkaa rahaa ja hopeakuorisen silinterikellon, että
pääsisi pois sotapalveluksesta.
"Miehen minä kyllä voin tuntea. Mutta parempi on, jos hän itse
ilmoittaa itsensä ja astuu ulos rivistä."
Helppo se mies olikin tuntea, sillä kukas muu astuu esiin kuin Mikko
Annaliisan poika Korpelainen. Pettymys, häpeä ja viha näyttivät
hänessä taistelevan ylivallasta, kun sitte kapteeni omalla mehevällä
tavallaan jutteli tämän tapauksen johdosta yhtä ja toista sekä
kokoontuneelle komppanialle yhteisesti että hänelle erikseen.
Rahansa ja kellonsa hän sai takasin, mutta äskeinen hyvä mieli oli
mennyt.
Iltapäivällä tuotiin Korpelainen kantamalla välskärin luokse. Oli puita
pilkkoessaan lyönyt jalkaansa, enimmät vasemman jalan varpaat poikki.
"Vahingossa" tietysti. Mutta kun tarkemmin katsottiin, nähtiin
oikeassakin saappaassa kirveen haava; sukka oli myös puhki, vaan
jalassa ei muuta kuin pieni punainen naarmu.
Loppuajan sai Korpelainen maata sairashuoneessa. Sitte tuli asiasta
sotaoikeus ja vankila. Kaikki siitä syystä, ettei ensi yrityksellä arvannut
sitä kruunun saapasnahkaa niin kovin vahvaksi.
KIISTA KAHDESTA KOIRASTA.
Ahonen oli ollut luutnantin kanssa lomalla. Olivat jo palanneet ja
istuivat sillan kaiteilla, odotellen iltahuutoa. Vähä poskemmassa oli
toisia lomalta tulevia reserviläisiä.
Silta oli virran yli kaupungin laidassa. Virta ei ollut Koljonvirta eikä

silta Virransilta, vaan kuitenkin vanha tappelupaikka, joka muistutti
sotamiestä hänen jalosta kutsumuksestaan, niinkuin Ahonen tahtoi sen
sanoa. Kaupungin koirat siinä keväisin taistelivat maalaisveljiänsä
vastaan.
Kaunis näköala myötävirtaa: lehteviä vaaroja, ruohoisia niemiä,
takalikolla järven selkä, sivulta nousi jylhä salomaa, ja taivaanrantaa
vasten painelivat toisiaan siintävät harjanteet.
Mutta luutnantin silmä seurasi sillan tienoille kokoontuneita kaupungin
koiria. Jos siinä oli joutavia rakkeja, oli eräitä hyvännäköisiä
jahtikoiriakin. Pitivät silmällä kaupungin porttia, josta vähänväliä joku
pörhökarvainen maan musti yritti pujahtaa kaupunkilaisten
seurustelupiiriin. Vuodenaika oli taivuttanut heidänkin suljetun
sydämensä etsimään suurempia huvitilaisuuksia. Portin takana
vääjäilivät, häntä koipien välissä, syvästi mietiskellen, miksi rakkaus
asuu juuri seuraelämässä, huvimatkoissa, vene- ja rekiretkissä.
Ahonen äänetönnä nautti, kun laskeva aurinko valoi kultiaan vesille ja
maille. Mikä viehättävä maisema! Noiden metsäisten harjujen
salaperäinen sini vietteli mielen kauas pois.
Luutnantti vihdoin herätti hänet unelmistaan.
"Tunnetko tuota koiraa?"
"Ei ole minulla kunnia tuntea."
"Se on apteekkarin Hektor, paras tappelija koko kaupungissa."
"Elähän loukkaa meidän vääpeliä!"
"En, mutta oikein todella: kyllä se Hektor on vahva. Eikö ole?"
"Taitaapa olla."
"Kaksi saa tulla oikein vankkaa koiraa, ja maalaiskoiria vaikka
kymmenen, kyllä se puolensa pitää. Eikös sillä ole oikein kaartilaisen
ryhti?"

"Kaikkia sinä ihailetkin kun tappelevia koiria!"
"Jaa, mutta tuollaista koiraa --! Katsoppas nyt, tuossa tulee maan musti.
Se on Hamulan Vahti. Pois käännyttää Hektor senkin."
"Ennen minä sentään ottaisin toverikseni tuon pystykorvan kuin näitä
hyvästi syötetyitä herraspiskiä."
"Elä sano piskiksi, mies, tuommoista poikaa! Näet nyt, eikö vaan luiki
Vahti takasin portin taa."
"Rauhan mies."
"Sepä sen on. Saattaisi se Hektorille riittää voimiltaan, mutta näes, kun
ei ole sitä luontoa."
"Eikä tarvista."
"Ei ole kunniantuntoa, sano vaan suoraan. Pidäthän sinä muulloin kiini
kunniantunnosta."
"Vietäisiinpäs karhun pesälle tuo pörhökarva, niin eiköhän siitä vaan
löytyisi enemmän luontoa ja kunniantuntoa kuin näistä kaupungin
hienorotuisista.
"Näyttää sillä olevan ihan tarpeeksi jäntterät jäsenet, ja karvanjuuri
sähisee sitkeää kiukkua."
"Niin no, Vahti on luonnostaan karhukoira. Hektoria ei ole siihen
opetettu."
"Mitä se sitte tekee sillä kaartilaisryhdillään? -- Vaikuttaa ehkä
kunnioitusta jossakussa maalaiskoirassa, joka ei satu olemaan
tappelutuulella. Mutta senkin kunnioituksen laita on niin ja näin.
Menköönpäs koetteeksi Hektor portin tuolle puolen!"
Jo törähti iltatorvi. Miehet läksivät vilhakasti astumaan kasarmille päin.
Luutnantti ja Ahonen vielä kaiken matkaa väittelivät niistä kahdesta
koirasta: toinen yhä puolusti apteekkarin Hektoria, toinen Hamulan

Vahtia.
AURINKO, KUU JA YKSI LEMPEÄ TÄHTI.
Sillä tavalla kuin Ahonen sovitti luutnantin tähtitieteellisiä
sunnuntaiopetuksia sotilasmaailmaan, oli reservikomppanian kiinteänä
keskipisteenä kapteeni. Niinkuin luutnantti sanoi meidän taivaallisen
aurinkomme sentään hitaasti kiertävän jotakuta kaukaisempaa ja vielä
mahtavampaa taivaankappaletta, jolla taas vuorostaan on oma isäntänsä,
niin noudattaa reservikapteenin elämänrata piiriesiupseeria, tämän taas
asianomaista pataljoonan päällikköä j.n.e. aina uusien avaruuksien läpi
niin korkealle kuin tässä matoisessa maailmassa voi ajatella. Mutta
kapteenilla itsellään oli myös joukko eriarvoisia kiertotähtiä
ympärillään, niinkuin luutnantti, kolme- ja kaksinauhaiset eli
vanhemmat ja nuoremmat aliupseerit ja yksinauhaiset jefreitterit eli
korpraalit.
Tyvenyys oli kapteenimme etevin avu, ja jokseenkin tarkoin hän
toteutti keskipisteen ensimäisen velvollisuuden: liikkumattomuuden
aatteen. Hän ei turhan tähden hievahtanut huoneestaan eikä sohvaltaan,
sanomalehden alta. Ja sen hän teki oikein, sillä eihän nykymaailmassa
kaikki mahdu reuhaamaan.
Vuosia takaperin oli sama tyyneys ollut muutaman länsisuomalaisen
nuorukaisen kaunistuksena, karvarin pojan, jota oli aiottu isänsä
ammattiin. Kuinka sotahenki sitte oli hänet temmannut ja nostanut
kokonaisen reservikomppanian päälliköksi, se ei kuulu maantieteellisen
Suomen eikä reservikasarmiemme historian rajojen sisäpuolelle. Hän
oli näet ylennyt Venäjän väessä.
Matalajalkainen, lujatekoinen ruumis oli hänen hätäilemättömän
henkensä ajallisena majana. Kasvot avonaiset, miehekkäät, ja yhä
miehekkäämpi sankka parta, mutta punainen. Nenän kupeessa oli